Tiedonhaun harha-askelia

Merkityksellisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa työharjoittelussa oppimani asia on varmasti tiedonhakutaitojeni kehittyminen. Olen kuvitellut, että olisin ihan hyvä tiedonhakija. Enpä ollutkaan. En ollut edes huomannut, että valtaosa tekemästäni tiedonhausta on ollut pimeydessä hapuilua. Japaninkielisten tietokirjojen asiasanoitus on avannut silmäni sille, missä ja miksi tiedonhaku on toisinaan tuntunut kevyeltä ja toisinaan vaatinut äärimmäisiä ponnisteluja. Mieleeni muistuu erityisesti kandidaatintutkielman kirjoittaminen ja sitä varten tiedon hakeminen.

Pimeys levittää raajojaan ympärilleni. Räpsyttelen silmiäni siinä toivossa, että pimeys haalenisi, mutta ympäröivä mustuus vain tummenee. Pelottaa. Tässä maailmassa ei ole minulle tuttuja asioita vain tuntematon pimeys.

Jotain täytyy tehdä, paikalleen ei voi jäädä ihmettelemään. Otan ensimmäisen askeleen ja törmään heti. Terävä kulma tunkeutuu kylkiluiden alle. Haron käsilläni ympäröivää tilaa, etten vahingossa törmäisi seinään. Askeleet muuttuvat varovaisemmiksi. Tunnustelen ympäristöä, meinaako sääri osua johonkin esteeseen? Mitä jalan alle jää? Mitä on edessä? Entä sivuilla? Missä on seinä, missä huonekalut?

Kuuntelen, mutta voin kuulla vain oman kehoni kohinaa. Pimeys on hiljaista. ”Mihin suuntaan pitäisi mennä?” Kukaan ei vastaa. Ympäröivä tyhjyys imaisee sanani. Hengitys on tasattava. On pyrittävä eteenpäin.

Minulla oli silloin tapana kirjoitella kirjaston hakukenttään umpimähkään milloin mitäkin hakusanoja ja toivoa parasta. Vasta useiden hakujen jälkeen löytyi jotain omaan aiheeseeni sopivaa ja sen kautta seuraava sopiva kohde. Syntyi hakusanojen ja lähteiden polkuja, joita pyrin opettelemaan. Seuraavalla kerralla hakiessani tietoa samasta aiheesta muistelin, millä hakusanalla tuloksia olikaan löytynyt ja onnistuin jo nopeammin.

Käsi löytää seinän, ainakin niin arvelen. Kämmenselkä törmää kylmään kiveen. Tunnustelen esineen seinäksi. Sen kylmä tasaisuus rauhoittaa. Jätän käden laahaamaan seinää pitkin, jotta tiedän käveleväni oikeaan suuntaan.

Pimeyteen alkaa vähitellen hahmottua muotoja: syvempiä varjoja ja hailakampaa pimeyttä. Suunnistan pois varjoista.

Kompuroin ovelle. Törmään sitä päin ja halaan sitä. Tunnustelen kahvaa, haluan löytää sen mahdollisimman nopeasti.

Avaan oven. Lisää pimeyttä, mutta tämä pimeys on vähemmän pimeää.

Asiasanoitusta tehdessäni aloin ymmärtää, mistä onnistumisissa oikeastaan oli ollut kyse. Olin sattumalta löytänyt ja oppinut Yleisen suomalaisen ontologian mukaisen termin. Olin hapuillut aiheen ympäriltä tarpeeksi ja vahingossa sattunut törmäämään oikeaan termiin, joka oli auttanut eteenpäin.

Oppimisessa hauskaa on se, kun katsoo itseään taaksepäin ja hymähtää omalle hitaudelleen, omalle jääräpäisyydelleen ja omalle laiskuuden puutteelleen. Vasta kun olen oppinut jotain, pystyn tekemään sen mukavuudenhaluisesti. Tästä eteenpäin tiedonhaku ei ehkä enää ole yhtä haparointia.

Kun selvitin asiaa lisää, löytyi YSOsta selitys sillekin, miksi oikeaa hakusanaa ei joskus millään ollut löytynyt: Käsite ei ollut silloin vielä kuulunut YSOon. Suomenkielistä sanaa ei ollut. Olin luottanut liikaa algoritmeihin. Ajatellut, että kyllä kone minulle tunnistaa sen mitä tarvitsen. En ollut pitänyt mielessäni, että tietokone tietää vain sen, mitä sille on opetettu.

Muistelin opintietäni taaksepäin ja tajusin, että minullehan oli kerran jos toisenkin annettu linkki YSOon. Olin avannut sen ja panikoinut työkalun edessä. Se oli silloin vaikuttanut aivan liian monimutkaiselta ja vaikealta: kymmenet eri kategoriat joista kaikista löytyy tuhansia sanoja. Mahdotonta! En viitsinyt harjoitella sen käyttöä yksin.

Kun nyt kokeilen uudestaan tiedonhakua samaan ongelmaan YSOn avulla, löydän hetkessä useita hyviä lähteitä. Ja sitten löydän jotain, mihin en ollut aiemmin osannut tarttua. Löytyy se lähde, jota en ollut edes etsinyt.

Taskulamppu löytyy. Osoitan sen valokeilaa huoneeseen, jossa olen kompuroinut. Esteet joihin olen törmäillyt saavat muodon. Pimeys palaa tutuksi todellisuudeksi. Ai tuohon pöydänkulmaan minä törmäsin. Valokeila kiertää huonetta, kun tutkin mitä minulta jäi pimeydessä huomaamatta.