Tunteita ja tuoksuja – Mitä ruokapäiväkirjat kertovat suomalaisesta ruokakulttuurista ja ruoalle annetuista merkityksistä?

Taru Lindblomin puheenvuoro Mitä söin tänään -seminaarissa 30.10.2023

Olin huhtikuussa 2023 juttelemassa eräässä podcastissa toimittaja Kati Laitisen kanssa Mitä söin tänään? -keruusta. Keruu oli tulossa viikon sisään, ja toimittaja oli kiinnostunut siitä, mitä meille tutkijoille yksittäisten ihmisten yksittäisen päivän syöminen voikaan kertoa.

Kysymys oli mielestäni erittäin relevantti. Yhden keruuvastauksen pohjalta on tutkijan vaikea, muttei kuitenkaan mahdotonta, sanoa jotakin ruokakulttuurista. Mutta meillä onkin arvokas ja ainutlaatuinen tilanne, jossa aineistomme muodostuu yli neljänsadan suomalaisen eri alueilla ja monenlaisissa olosuhteissa kirjoittamista ruokapäivän kuvauksista. Niistä pystymme jo kertomaan monenlaista, ja ottamaan näkökulmiksi ja silmälaseiksi useamman tyyppisiä tutkimusteemoja. Lisäksi aineistoamme täydentää samalla tavalla vuosikymmen sitten kerätty ruokapäiväkirjakeruu. Yhdessä keruut muodostavat mittavan pitkittäisaineiston, jonka avulla voidaan jo jossain määrin hahmotella myös ruokakulttuurissamme ja syömisen arkisissa tavoissamme tapahtuneita muutoksia.

Aineisto on monenkirjava. Päiväkirjoissa suomalaista ruokakulttuuria eletään useasta eri näkökulmasta, pidemmän ja lyhyemmän elämänkokemuksen, maaseudun ja kaupunkielämän, yksinäisyyden ja yltäkylläisten ihmissuhteiden konteksteissa. Syödään kotona, ystävien kanssa, työpaikalla, käydään kaupassa, pohditaan suhdetta syömiseen, sitä mikä on tärkeää, ja myöskin sitä, millä tavoin tämä yhden päivän pysäytyskuva näyttää tai ei näytä itselle tutulta, tavalliselta päivältä ruokailuineen.

Itse luin aineistoa erityisesti kiinnittäen huomiota kahteen seikkaan. Yhtäältä minua kiehtoi se, miten kuvauksissa nousevat esiin erilaiset tunteet, ja mitä ne voivatkaan kertoa sekä suhteestamme ruokaan että arvomaailmastamme ja ajastamme yleisesti. Toisaalta ajattelen ruokakulttuurin, kuten kulttuurin ylipäätään, olevan ensisijaisesti sosiaalisten suhteiden värittämää ja välittämää. Näin ollen kaikenlaiset sosiaaliset suhteet, sekä ihmisten välillä että ihmisten suhteena ei-ihmisiin, tuntuivat teemoilta, jotka ovat omiaan nostettavaksi puheenvuoroni keskiöön.

Ruokakulttuuri on orgaaninen systeemi, johon kytkeytyy sosiaalisia, taloudellisia, kulttuurillisia ja historiallisia tekijöitä, kehityskulkuja ja suhteita. Paikka ja aika: usein näistä on hyvä lähteä hahmottamaan suurta ja kompleksista kokonaisuutta. Olemme siis Suomessa, tosin jotkut vastaajista saattoivat päiväkirjaa kirjatessaan tai keruupäivänä olla juuri reissun päällä maamme rajojen ulkopuolella. Ruokapäiväkirjat alkoivat lähes poikkeuksetta aamusta. Näin me olemme tottuneet yhdessä päivän mieltämään, ruokaan kytkeytyen, aamusta alkaen. Aamiainen joko syötiin tai sen poissaoloa pohdittiin. Aamu alkoi joillain ani varhain, ja joillain taas leppoisan myöhään, mutta jollain tapaa se aamun koreografia tanssahteli syömisten ja juomisten ympärillä. Tunteet ja tuoksut tulivat kuvioihin lähes heti. Onnea, turvaa, turtumusta ja tottumusta. Kahvinporoista leyhähtävä tuttu aromi, virkistävä onnelta tuoksuva hetki. Turvaa ja tukea saattoi lämpimässä kupissa tuoda myös tee. Joillakin vastaajilla tapoihin oli iskostunut aamun tuplat: päivä käynnistyi varmimmin, kun sai nauttia sekä teetä että kahvia: kummallakin niistä oli oma tarkoituksensa ja tärkeä merkityksensä, monelle hyvin omanlaisensa, erityinen. Aamun tupliin lukeutui useammassa kirjoituksessa myös toinen meille suomalaisille tärkeä ruokakulttuurin osanen, leipä. Tummaa ja vaaleaa yhdisteltiin aamupalakomboon samoista erityisistä syistä kuin kahvia ja teetäkin: tähän oli totuttu, se maistui hyvältä, päivä lähti paremmin käyntiin, tai sitten hillolla huolella sivelty leipä saattoi olla jo vuosikymmenet jatkunut tapa, joka oli opittu omalta isoäidiltä lapsuudessa. Lohtua ja lämpimiä muistoja, sukupolvien ketjuja.

Ruokapäiväkirjat herättivät lukijassa eläviä mieli- ja tuoksukuvia: ritualistiset kahvinkeittovalmistelut, teepussivalikoimien läpikäynnit, ahvenanmaalaisten omenien rapsahtava ja mehukas tekstuuri. Aurinkoinen kevään ensimmäinen lämmin päivä ohjasi monen ruokapäivää: lounasta syötiin terassilla, illalla nautittiin jäätelöä kuistilla tai muutoin juhlistettiin jätskillä alkanutta viikonloppua. Munkki tai pulla näkyi usein kahvin kyytipoikana.

Yhteiskuntatieteellisen ruokatutkimuksen pitkäaikainen pioneeri, emeritaprofessori Anne Murcott on kuvannut perheissä tapahtuvaa syömistä mustaksi laatikoksi. Paikaksi, jonne tutkijoiden on vaikea päästä, ja joiden yksityiskohtaisista nyansseista ja kerroksista on hankala tavanomaisen tilastoinnin keinoin saada oikeastaan mitään ruokakulttuurisesti kiinnostavan tuntuista irti. Ruokapäiväkirjat kuitenkin avaavat mustia laatikoita: ne päästävät tutkijan istumaan ruokapöytään, näkemään puolisoiden kesken jaetun Hesarin, jonka äärellä nautitaan kahvi ja arkeen luksusrippusen tuova, joka-aamuinen suklaapalanen. Kompastumme vuoroaan odottelevaan koiraan, joka ei vaikuta tyytyväiseltä omaan ruokaansa, vaan saa sitten korvaavana eleenä raejuustoa ja päivällisen jämät. Kuulemme vuosien saatossa perheeseen muodostuneesta traditiosta syödä perjantaisin tofupannua ja välipalalautasen runsaat antimet ”hipleineen” päivineen.

Luemme pitkäksi venähtäneistä tauoista ruokailussa, nopeasti autossa hotkaistusta lämmittämättömästä eineksestä, edellisten päivien tähteistä kasatuista, mielikuvitusta huimaavista cross-kitcheniä edustavista loihdinnoista. Joskus ruokailu unohtuu, joskus taas kiireessä ei ehdi asettua aterian ääreen, toisinaan taas sosiaalisista syistä jätetään aterioita väliin, ettei vaikkapa tenttisaliin asettuneet kanssaopiskelijat häiriinny rapisevista eväspapereista tai ruokailuun liittyvistä luonnollisista äänistä.

Pääsemme kaupan kylmäaltaalle kuluttajan pään sisään pinnistelemään jäätelömakujen vaikeaan valintatilanteeseen. Jäätelö jäi ostamatta, koska päätöksenteko oli lopulta tilanteessa liian hankalaa. Silti, syömätönkin jäätelö ja siihen liittyvä mieliteko ja pitkällinen pohdinta orastavan kevään lämmön vaatimasta jäätelöhetkestä päätyivät päiväkirjaan, ja näin ollen myös rikastuttamaan tutkijoiden ymmärrystä siitä, millaisista pienistä ja isoista hetkistä ruokakulttuurimme koostuu. Tilastoinnin haavista jäätelömakujen puntarointi olisi valunut lävitse, ostamaton ei tallennu, syömätön ei useinkaan käänny graafeiksi ja käppyröiksi, paitsi hävikkitilastoinnissa.

Tunteiden kirjo oli suuri päiväkirja-aineistossa. Onnen tunteet pilkahtelivat isossa osassa päiväkirjoja. Onni läikähti usein tuoksun, muiston tai herkullisen tai eettisesti tuotetun sytyttämänä. Tuoksut tosiaan herättivät osan päiväkirjoista eloon jo aamusta. Aamuihin mahtui tietenkin koko elämän kirjo, kiireessä hörpätty vesilasi, työpaikalle napatut eväät. Puuro maistui onnelta, mutta saattoi se maistua myös tylsän terveelliselle. Se saattoi olla toiveiden täyttymys tai käytännön määräämä pakko. Itsestäänselvyys, harmin ja tylsistymisen aihe, tai sekoitus monenlaista tunnetta ja järkeilyä, kuten elämä ylipäätään.

Kirjoitusten riveiltä, ja myös rivien välistä on luettavista myös arvostuksesta. Ruokaa arvostetaan, ruoan alkuperä kiinnostaa ja usein suomalaisuus koetaan ylivertaisena vaihtoehtona. Suomalaisuuden lisäksi ruoan arvostuksessa korostuu tietenkin myös vielä läheisempi paikallisuus, alueelliset tuotteet ja ruokakulttuurin muodot. Lapskoussi, lohi- ja ahvenkukko, Lapinleipä ja muut alueille ominaiset ruokalajit ovat joko tavanomainen osa omaa nykysyömistä tai jotakin juhlavampaa, arvostettua omasta ruokakulttuurin perinteestä kertovaa. Arvostuksesta saavat myös osansa meidän melkeinpä itsestäänselvyytenä pitämät työpaikkaruokalat ja lounaskanttiinit.

Kiitollisuus ja siihen läheisesti kietoutuva onni kuuluvat myös hyvin usein päiväkirjoissa. Kiitollisuutta oli tulkittavissa esimerkiksi tilanteissa, joissa omat valinnat asettuvat vasten jotakin toista, sellaista, mitä ei pidetä omanlaisena, oman maun mukaisena, tai omiin arvoihin pohjaavana syömisenä. Hyvänä esimerkkinä kiitollisuutta tuottavasta syömisestä toimii vaikkapa se, että on mahdollista syödä pääosin kasvipainotteisesti tai sesonki- ja lähiruokaa. Tai se, että on taitoa ja aikaa valmistaa itse ruokansa alusta asti, eikä tarvitse siten turvautua valmisruokiin, puolivalmisteisiin tai pikaruokiin lainkaan. Toisaalta monesti helpotuksen ja kiitollisuuden tunnetta koettiin siitä, että aikaa säästyi pitkällisiltä ruoanvalmisteluun liittyviltä kotitöiltä, jolloin puolivalmisteet tai valmiit take away -annokset mahdollistivat satsaamiseen runsaampaan yhdessäoloon. Hävikkiruokaa ruoka-avussa jakava vastaaja osoittaa lähimmäisenrakkauttaan osallistumalla ruuan jakamiseen ja yhdessä syömiseen. Yhteiset hetket tulevat vielä myöhemmin muistoina mieleen kotona, kun jakelusta ylijääneistä ruoka-aineista valmistuu ruoka päivän kaikille aterioille.

Ruokapäiväkirja-aineisto kerättiin pyynnöllä, jonka tehtävänanto oli hyvin yksilöpainotteinen: ”Kerro mitä söit, mitä ajattelit”. Pyysimme vastaajia kuitenkin myös kuvaamaan sitä, kenen seurassa syötiin, sekä kertomaan, mikäli ruoasta juteltiin jonkun kanssa. Oli ilahduttavaa, miten monella eri tapaa tehtävänantoon oli vastattu. Monen päiväkirjoissa kuvattiin yhteiset syömiset. Puoliso, lapset, ystävät, lapsen kummit, opiskelutoverit ja kaikenkarvaiset perheenjäsenet myös piipahtivat ruokahetkissä tai olivat pysyvä osa päivän ruokarytmejä.

Ruokakulttuurin tutkijoille tässä sosiaalisessa, kollektiivisuudessa onkin jotain kovin oleellista. Jaamme ruokahetken lisäksi yhteiset käsitykset siitä, millä tavoin raaka-aineita valmistellaan ja yhdistellään kuhunkin tilanteeseen sopivan syömisen aikaan saamiseksi. Muokkaamme tottumuksiamme elämäntilanteemme ja monenlaisten reunaehtojen ja resurssien mukaan. Mitä osaamme, mihin pystymme, mikä maistuu ja miellyttää, niin itseä kuin muitakin, heitä, joiden kanssa pöydän jaamme. Ruokapäiväkirjoissa näkyi sekä pöydän ääressä nyt olevat että siellä joskus olleet tai piakkoin sen ääreen palaavat. Illallinen valmistettiin tänään vastaajan toiveiden ja mieltymysten sijaan lihasta, koska enemmistö pöydän ääreen asettuvista näin halusi. Toisaalta liha saattoi vaihtua linsseiksi ja tofuksi, jos seurueen toiveiden kunnioittaminen näin vaati tai teki tilanteesta mukavamman tai jouhevamman. Tätä kuvaavat ruokakulttuurin tutkimukselle tärkeät käsitteet kommensaalisuus (commensality), eli yhteisen ruokahetken jakaminen sekä vieraanvaraisuus, pöydän iloista yhdessä nauttiminen (conviviality).

Yksinasuvia ja siten myös usein yksin syöviä oli aineistossa runsaasti. Usein koettiin, että ruoanvalmistaminen vain yhdelle hengelle tuntui hieman turhalta, mutta ei asiaa kuitenkaan aina näin nähty. Kokkailu, vaikka yhdellekin, saattoi tuoda struktuuria päivään, toimia ohjelmanumerona tai tuoda hallinnan tunnetta. Ruoanvalmistus saattoi olla tehtävä, joka itselle oli varta vasten otettu, tai se oli valunut omaksi tehtäväksi arjen rutiinien muodostuessa. Kirjoituksissa näkyi kuitenkin myös viitteitä sellaisesta, että yksinjäätyä puolison aiemmin hoitaman ruokatalouden tinki otettiin haltuun. Yksin syödessä ja kokkaillessa poissaolevakin oli kuitenkin usein läsnä: päiväkirjoissa valmistui yhdessä syötyjä tuttuja ruokia, tavoilla, jotka oli opittu häneltä, jolla taito oli luontevammin hyppysissä. Pesästä muuttaneilta lapsilta jääneitä tapoja tai heihin liittyviä hauskoja ruokaan liittyviä sattumuksia muisteltiin ruokapöydän ääressä olevalle toiselle vanhemmalle ja samalla myös päiväkirjalle.

Sosiaaliset suhteet tulivat esiin päivän syömisissä vielä yhdellä kiinnostavalla tavalla. Opittujen taitojen ja tiettyjen tuttujen ruokalajien tai nauttimistapojen lisäksi sosiaaliset suhteet kutoutuivat yhteen myös materiaalisella tasolla. Tyypillisemmin tätä yhteyttä edusti kahvimuki. Kädessä oli jo aamusta asti joko muumimuki tai jokin muu, useasti hyvinkin tarkasti nimetty ja kuvailtu muki tai kuppi. Milloin se oli perintöastia, milloin työkavereilta saatu vitsikylkinen kolpakko. Voisiko siten kuvitella suomalaisempaa aamua kuin muumimukista hörpitty aamukahvi ja juustolla, leikkeleillä ja kurkkusiivuilla kuorrutettu ruisleipä? Kertooko ruokakulttuuristamme siis vähintään yhtä paljon se, miten syömme kuin se, mitä syömme?

Tänä päivänä ei voi välttyä julkiselta keskustelulta ilmastonmuutoksesta ja ruoantuotannon ja syömisen suuresta roolista siinä. Ei olekaan siten ihme, että moni vastaajista puntaroi ruokavalintojaan ja syömisiään ekologisen kestävyyden vinkkelistä. Samaan keskusteluun kytkeytyvät tuotantoeläimet ja eläinten käyttö ravintona ja ruokana. Yksi ruokaa tarkastelevan kriittisen yhteiskuntatutkimuksenkin keskeisistä kysymyksistä liittyy suhteeseemme heihin, joita syödään. Ruokakulttuurin tutkimuksen keskeinen tutkimusteema, eli se, kenen kanssa syödään, on laajentanut syömisen sosiaaliset suhteet kattamaan myös heidät, joihin syöminen kohdistuu ja heidät, joille nykyisen kaltaiset syömisen muotomme mahdollisesti välillisesti tai välittömästi aiheuttavat haittaa. Syömisen kestävyydessä sosiaalinen kestävyys ja eettiset seikat ovatkin siis yhä keskeisempi tutkimuksen kohde. Ruokapäiväkirjojen joukossa olikin syvällisiä ja analyyttisiä, yhteiskuntakriittisiäkin pohdintoja. Niistä heijastui konkretia sekä valinnat, joita selvästi motivoi moraalinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys.

Syömisen lisäksi myös syömättä jättämistä ja siihen liittyvää tunnepohdintaa kirjoituksissa oli kosolti. Ajan hengen mukaisesti useat kirjoittajat kuvasivat vähentämisiään, vaihtamisiaan, muuttuneita tai tieten tahtoen muutettuja ruokatottumuksiaan. Vähemmän maitoa, lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita haluttiin syödä sekä ilmasto- että eettisistä syistä. Haluttiin suosia lähiruokaa, vaihtaa edullinen kalliimpaan tai kalliimpi edulliseen. Joskus moraalisia syitä täydensivät rationaaliset selitykset: kukkaro kiittää, terveys tuntuu olevan paremmalla tolalla, mieli parempi. Energiaa säästyy. Kaikki voivat paremmin. Win-win.

Syömättä jättämisiä kuten syömisiäkin pohdittiin myös välillä siitä näkökulmasta, että mitäköhän nyt muutkin tästä mahtavat ajatella. Entä jos lounas olikin kylmä, tai sama puuro maistui läpi päivän aamusta iltaan? Pitäisi syödä vihanneksiakin joka aterialla, tai tarjoilla salaatti kauniisti erillisestä kulhosta, vai pitäisikö? Meillä ihmisillä kun on kovin syvälle sisään juurtunut lauma-ajattelu ja sosiaaliseen ryhmään kuulumisen tarve, mikä näkyy toisten huomioimisena myös silloin, kun tilanteessa ei edes ole läsnäolijoita tai silminnäkijöitä (meidän tutkijoiden lisäksi).  Miten ”pitäisi syödä”, minkälainen syöminen on ”kunnollista”, ja millä tavoin ateriat pitäisi koostaa, kenen ja minkä kanssa ja millaisin materiaalisin tykötarpein ne tulisi nauttia? Nämä pohdituttivat.

Toisten ihmisten syömättä jättämiset näkyivät myös useasti omalla lautasella. Hävikkiruoka, kelta- ja punalaputetut tuotteet ja ruokajakelusta saadut ruokatarvikkeet näyttivät nekin muodostavan osansa suomalaisesta syömisestä.

Nykypäivän suomalaiseen syömiseen kuuluu myös hyvin selkeästi sellainen ruoka, joka ei heti ensimmäiseksi mielly perinteiseksi suomalaiseksi ruuaksi. Ruokakulttuuri elääkin siis vahvasti ajassa, ja kuten kielikin, se saa vaikutteita monista suunnista, ja muokkautuu, muovautuu suissamme, lautasillamme ja liesillämme uudeksi suomalaiseksi ruokakulttuuriksi. Monissa kodeissa vietettiin pizzaperjantaita. Pizzaa valmistui pellillinen uunissa tai takapihan Oonissa, tai se noudettiin kotimatkalla lähipizzeriasta tai napattiin pakkasesta. Pizzan sijaan saatettiin syödä myös yhtä tuttua tortillaa tai jo nyt samankaltaisen aseman saanutta sushia.

Vielä puolivuosisataa sitten tuntemattomilta kuulostaneet raaka-aineet, mausteet, yrtit, kastikkeet, korealaiset pikkuruuat, meksikolaiset soosit, italialaisten maakuntien alkuperäisherkut ja juomakulttuurin moninaiset representaatiot ovat uineet koteihimme, osaksi tuttua. Ne ovat tulleet täydentämään käsitystämme siitä, mikä on tavallista ja meille sopivaa syömistä, omaa ominaista 2020-luvun ruokakulttuuriamme. Ruokakulttuuri on erittäin kirjaimellisesti sulatusuuni, jossa kotoperäistystä tapahtuu jatkuvasti. Eksoottisia reseptejä kokkaillaan ehkä joskus jokin mutka oikaisten kotoperäisemmällä tavalla, toisaalta tutut makaronilaatikot ja muussit voivat taas saada vieraiden keittiöiden twisteillä ihan uutta pontta, ja kuten monista kodeista aineistossa kuului: reseptit muokkautuivat oman perheen elämäntyyliin ja -vaiheeseen sopivaksi. Luovuus, kokeileminen, hätäratkaisut ja bravuurit, ne kaikki muokkaavat jatkuvasti ruokakulttuuriamme kodeissa. Hät’hätää pöytään kaapin murusista loihditut syömiset muistuttivat tai eivät muistuttaneet jostain tutusta. Yhtä kaikki, arjessa eletty ja syöty, TV:stä ja elokuvista nähty, kaikki ympärillämme tapahtuva muokkaa ruokakulttuuria jatkuvasti jossain määrin. Muutos on suuressa kuvassa silti monelta osalta niin hidasta, että nykypäivän ruokakulttuurimme näyttää vuosikymmenten takaisiin traditioihin ja tottumuksiin peilaten kovin tunnistettavalta.

Arjen rytmitysten lisäksi yksi selkeimmistä esimerkeistä tästä ovat vuoden kiertoon liittyvät erilaiset juhlat ja sesongit. Keruun asettuessa pääsiäisestä vappuun olevaan liukumaan näkyy huhtikuun loppupuolen kirjoituksissa niin mämmiä kuin simaa ja munkkejakin, erilaisissa variaatioissa. Vapun sesonki on siis alkanut ainakin jo kymmenisen päivää ennen virallisia juhlapäiviä. Se toki kuulostaa paljon lyhyemmältä ajalta kuin vuosi vuodelta pitenevät laskiaispullan ja runebergintortun kuukausia ennen varsinaista H-hetkeä otetut varaslähdöt. Pullia himoitaan yhä aiemmin tai myöhemmin, ja silti samanaikaisesti taivastellaan sitä, miten sesonkien rajat ovat alkaneet hämärtyä ja sekoittua. Satokausiajattelu, jos kohta pullalla ei satokautta olekaan, ei selvästikään ole ainakaan tämän kehityskulun muokkaajana toiminut.

Jos huhtikuun lopun sijaan otettaisiinkin suora leikkaus kesän kynnykselle, tulisivat ensimmäiset jätskikioskijäätelöpallot markkeeraamaan kesän alkua, ja sitten alkaisimmekin jo arvuuttelemaan uusien perunoiden ja ensimmäisten kotimaisten mansikoiden sadon kypsymisajankohtaa. Sama elämää rytmittävä ruokakalenteri on nakutettu meihin melko sisäsyntyisesti, sosiaalisten suhteiden avustuksella.

Vaikka puheenvuoroni ei juurikaan ole käsitellyt terveellistä syömistä, ei senkään roolia voi aineistossa vähätellä. Suomalaisten syömistä leimaa vahvasti ajatus siitä, että ruoan olisi hyvä olla ravitsevaa ja terveellistä. Tämä näkyi sekä suoraan että rivien väleissä myös melkeinpä kaikissa kirjoituksissa. Ruokaan liittyvässä keskustelussa ja ruoanvalinnan motiiveja tutkittaessa meille tärkeimpiä seikkoja todella tyypillisesti ovat terveellinen, hinta-laatusuhteeltaan sopiva sekä turvallinen, puhdas ja kotimainen ruoka. 

Syömistä ei kuitenkaan tarvitse ajatella nollasummapelinä, vaan pikemminkin monia hyviä ja hyödyllisiä, elämää ilahduttavia asioita yhdistävänä toimintana. Syödessä järki, tunteet, tuoksut ja muistot kaikki voivat olla yhtä aikaa läsnä. Syöminen voi siis edistää terveyttä ja ruoan parissa voi saada elämyksiä. Yhdessä omien tärkeiden ihmisten ja ei-ihmisten kanssa syöminen on elähdyttävää, elämän suola.

Monessa kirjoituksessa onnen ja tyytyväisyyden, tai toisaalta rutinoitumisen, tylsistymisen ja harmituksen lisäksi oli luettavissa rakkaudesta. Rakkaudenosoituksia ovat aamu-unisemmalle puolisolle valmiiksi keitetty kahvi, huolella voidellut leivät, perheenjäsenien lempiruokia noudattelevat ilta-ateriat, vaivannäön läpi tihkuva välittäminen. Ruokaan liitettyjä merkityksiä käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessakin tämä välittämiseen kytkeytyvä vaivannäkö on usein tunnistettu. Ruoan välityksellä osoitettu hoiva ja rakkaus on myös hyvin universaalia, yleisinhimillistä, eikä niinkään vain esimerkiksi omalle ruokakulttuurillemme tyypillistä. Se, minkä muodon välittäminen saa, voi hyvinkin olla kulttuurisidonnaista. Vaivalla kerätyt, huolella säilötyt ja hillotut metsänantimet nautitaan aamupuuron päällä tai hartaammin juhlahetkeen säästettynä. Niitä arvostetaan, koska niihin on itse käytetty aikaa, vaivaa ja tarmoa, tai koska tiedetään läheisten tehneen juuri näin. Kummitädin rakkaus maistuu hillossa, joka purkitettiin kummilapsen syntymän aattona. Samalla pidetään yllä sukupolvien ketjua, välitetään ruokakulttuuria perimätietona, yli ajan.

Mitä olisikaan suomalainen ruokakulttuuri ilman maanisia mansikkasulkeisia kesähelteillä? Somen täyttäviä suppilovahverovuoria syksyisin? Ideoita pursuavat ruokalehdet ja ohjelmat, kun pitäisi saada satokauden juureksista, ihanista puna- ja raitajuurista taiottua jotakin uutta ja yllättävää vuosi toisensa jälkeen? Tai kuten kevään korvalla kerätyssä aineistossamme, valmistautumista tulevaan satokauteen pakastimen tyhjennysurakkana, johon osallistuu koko ruokakunta. Useammat vastaajat olivat keruupäivänä keskellä urakkaa, jolloin ei syöty sitä mitä mieli teki, vaan sitä mitä sulateltava pakastin määräsi.