Ulkonäköyhteiskunta ei ole uusi asia – Pukeutumisen historia osoittaa, että ihmisten ulkoasua on pyritty aina kontrolloimaan

Elämmekö nykyään ulkonäköyhteiskunnan armoilla? Määritteleekö ulkonäkömme ja pukeutumisemme pitkälti sen, miten pärjäämme elämässä? Näin voisi päätellä lukuisista lehtijutuista, joiden mukaan ulkonäöstä on viime vuosien aikana tullut keskeinen osa esimerkiksi työelämää: pätevyyden ohella rekrytoinnissa ja uralla etenemisessä saatetaan painottaa työntekijän ulkoista olemusta, kuten pukeutumista. Hoikkuutta ja huoliteltua ulkoasua voidaan pitää jopa pätevyyden ja uskottavuuden mittareina. Työntekijän näkökulmasta katsoen tämä luo tietysti kokonaan uudenlaisia ulkonäköpaineita, joita menneisyydessä ei tunnettu. Mutta oliko asianlaita todella näin?

Historian- ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta kysymykseen voi vastata, että nykypäivän ulkonäköpaineissa ei ole paljonkaan uutta. Tosiasia nimittäin on, että myös menneisyyden yhteisöissä on aina ollut normatiivisia sääntöjä, ohjeita ja oletuksia, joiden mukaan ihmisten on pitänyt pukeutua. Pukeutumisen historian artikkelikokoelman Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle (SKS 2019) keskeisenä lähtökohtana on ollut kertoa siitä, miten erilaiset yhteiskunnalliset arvot, normit ja ihanteet ovat vaikuttaneet ulkoasuun ja määrittäneet sitä, kuinka yksilö on saanut ja miten hänen on ollut sopivaa pukeutua noudattaakseen yhteisössään vallinneita ulkonäkövaatimuksia. Toisaalta teoksen artikkelit tuovat esiin myös niitä moninaisia keinoja, joilla sääntöjä ja normeja vastaan on kapinoitu. Harva on tullut ajatelleeksi, että niin 1800-luvun maaseudulla yleistynyt tummasävyinen körttiasu kuin 1950-luvun elokuvista tuttu valkoinen T-paitakin ovat olleet keinoja vastustaa valtavirran pukeutumissääntöjä ja tuoda näkyviksi vaihtoehtoisia elämäntyylejä ja ajattelutapoja.

Kirjan ajallinen kaari on pitkä: artikkelit käsittelevät niin 1500-luvun puolalaisprinsessan kuin 1800-luvun suomalaisen talonpojan ulkoasua, lottapuvun monia merkityksiä ja trikoomateriaalin läpimurtoa 1960-luvun Suomessa. Kirjan kaikille artikkeleille on yhteistä se, että ne pyrkivät osoittamaan pukeutumis- ja ulkoasuihanteiden ja -tapojen kytköksen sen hetkisiin näkemyksiin siitä, millainen ulkoasu on ollut sovelias moraalisessa mielessä ja miten pukeutumisen kautta on ilmaistu esimerkiksi yhteiskunnallista asemaa. Prinsessan oli tarkoituskin erottua talonpojasta ja naisen miehestä. Tästä syystä naiset eivät saaneet pukeutua housuihin ja prinsessan yllä nähtiin vain kaikkein hienoimpia ja kallisarvoisimpia materiaaleja, joihin köyhemmillä ei ollut varaa.

Monet historialliset esimerkit osoittavat, että aiemmin pukeutumista ja ulkoasua koskevat normit ovat itse asiassa voineet olla jopa tiukempia kuin nykyisin. Käsityksiä ja ohjeita siitä, miten ihmiset ovat saaneet pukeutua, ei siis ole tuotettu vain pukeutumisoppaiden kautta vaan koko yhteiskunnan läpäisevien kulttuuristen sääntöjen ja jopa lakien tasolla. Esimerkiksi esimodernilla ajalla ylellisyysasetukset rajasivat silkin, sametin ja muut arvokkaat tuontimateriaalit vain säätyläisten etuoikeudeksi. Sakko- ja vankeusrangaistusten turvin myös Suomessa pidettiin huoli siitä, että naiset eivät saaneet käyttää housuja. Senkin jälkeen, kun lait on kumottu ja sääty-yhteiskunta on vaihtunut sosiaalisen liikkuvuuden paremmin mahdollistaneeseen luokkayhteiskuntaan, vakiintuneiden normien rikkomista ei katsottu hyvällä, vaan ihmisten edellytettiin yhä pukeutuvan asemansa mukaisesti. Rengit ja työläismiehet eivät saaneet hienostella pukeutumalla herrojen vaatteisiin eivätkä piikatytöt ja työläisnaiset saaneet käyttää hattua, joka oli paremman väen päähine. Piikojen puvunparteen kuului vaatimattomampi huivi. Toisaalta myös ylempien säätyjen ja luokkien edustajien on odotettu pukeutuvan asemansa mukaisesti ja sitä kunnioittaen. Niinpä esimerkiksi 1700-luvun säätyläismiehen täytyi käyttää peruukkia, vaikkei siihen olisi ollut oikeasti varaa.

Normeja rikkomalla yksilö on voinut kohahduttaa, saada aikaan pahoja puheita sekä konkreettistakin lokaa yllensä. Liian hienona pidetystä pukeutumisesta ”rangaistiin” esittämällä kritiikki suoraan esimerkiksi pilkkalaulujen ja pilkkanimien muodossa, tuhoamalla säädyttömiksi katsottuja vaatteita ja asusteita sekä sotkemalla ne likaan tai eritteisiin. Naiset joutuivat kohtaamaan kunniaväkivaltaan viittaavat rangaistukset eli selkäsaunat sekä huoraksi haukkumisen. Emme halua vähätellä esimerkiksi sosiaalisen median kautta välittyviä nykyulkonäköpaineita ja sen kautta tapahtuvaa kiusaamista, mutta on syytä muistuttaa, että menneisyydessä maineen menettämisellä esimerkiksi nuori nainen saattoi riskeerata koko tulevaisuutensa, eli mahdollisuuden avioliittoon, koulutukseen ja työpaikkaan. Ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvät paineet ja sosiaalinen kontrolli eivät siis koskaan ole olleet mitään pikkujuttuja.

Kuitenkin yhä edelleen törmää myös niihin käsityksiin, että pukeutumisen tutkimus ei ole kovinkaan tärkeää tai merkityksellistä. Pukeutumisen on ajateltu olevan vähäpätöinen osa ihmisten – lähinnä naisten – jokapäiväistä arkista elämää, jolla on hyvin vähän yhtymäkohtia suuriin ja tärkeinä pidettyihin kansallisiin kysymyksiin, kuten politiikkaan, sotiin tai talouteen. Pukeutumisen historia yhdistyy ihmisten mielikuvissa helposti myös muodin historiaan – muodin taas on monesti tulkittu olevan tarpeetonta turhamaisuutta, jolla on hyvin vähän tekemistä ihmisten elämää lähellä olevien arkisten ilmiöiden ja asioiden kanssa. Sen tutkiminen, miten ihmiset ovat valinneet vaatteitaan ja miten heidän pukeutumistaan on säädelty, avaa kuitenkin rikkaita ja monitahoisia näkökulmia siihen, miten ennen on eletty ja miten esimerkiksi yhteiskunnalliset valtasuhteet ja aatteet ovat näkyneet ja vaikuttaneet ihmisten arkielämässä. Pukeutuminen on ollut muun muassa yksi keskeinen tapa tuottaa sukupuolieroja: pukeutuminen ei siis koskaan ole ollut vain naisten elämänpiiriin kuuluvaa, vaan ulkoasuun liittyvät säännöt ovat aina koskeneet myös miehiä. Siksi on tärkeää puhua miesten 1700-luvun peruukkimuodista yhtä lailla kuin marinaisten päänpeittämistä koskevista säännöistäkin tai raskausvaatetuksen ja lastenvaatteiden historiasta.

Kuten amerikkalaisen Nobel-kirjailija Isaac Bashevis Singerin sanomaksi laitettu sitaatti toteaa, “What a strange power there is in clothing.” Pukeutumisessa on outoa voimaa.