Vähemmän voi olla televisionkatsojalle enemmän

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna Ylen Teema-kanavalla 13. kerran vietettävä elokuvafestivaali hemmottelee elokuvan ystäviä jälleen häkellyttävän hienolla ohjelmistolla. Ajankohtaisimmat elokuvatapaukset, Agnieszka Hollandin Green Border ja Matteo Garronen Io Capitano tekevät tunteen tasolla tiettäväksi, mitä Euroopan rajoilla juuri nyt tapahtuu.

John Boormanin 1970-luvun postapokalyptinen tieteisfantasia Zardoz puolestaan visioi, miltä maailman meno näyttää 2290-luvulla. Nykymenoon suhteutettuna elokuvan tarina ympäristötuhojen autioittamasta maapallosta ja kivijumalaa palvovista villi-ihmisistä vaikuttaa varsin mahdolliselta tulevaisuuskuvalta. Elokuva tarjoaa näkymän myös siihen, miltä 44-vuotias Sean Connery näytti punaisissa henkselibikineissä.          

Yle Teeman elokuvafestivaali on kulttuuritelevisioksi kutsumamme televisioeetoksen perillinen. Se on elokuvahankinnan ammattilaisten kuratoima kokonaisuus, joka tarjoilee valikoiman uutuuksia, klassikoita ja kuriositeetteja kotiyleisön katsottavaksi ammattitaitoisen yleisönpalvelun hengessä.

Juuri ilmestyneessä, Anu Koivusen ja Janne Zareffin kanssa kirjoittamassamme kirjassa Kulttuuritelevision aika – Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla (SKS 2024) kuvaamme televisiohistorian ajanjaksoa 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Kulttuuritelevision ajaksi nimeämämme aikakauden televisiotarjontaa luonnehti ajatus televisiosta paitsi informaatio- ja viihdevälineenä myös sivistysvälineenä.

Televisio mahdollisti kaikille televisiovastaanottimen haltijoille pääsyn musiikki-, teatteri- ja elokuvataiteen äärelle koulutus- ja tulotasosta tai asuinpaikasta riippumatta. Kulttuuriohjelmistoa ei siis ajateltu nykytermein eliitin luksuspalveluksi vaan kansalaisten kulttuurioikeudeksi niin populaareihin kuin korkeataiteellisiin teoksiin. 

Sivistystarkoitusta palveli myös television kansainvälinen elokuvaohjelmisto, joka teki maailmaa ymmärrettäväksi kymmenistä eri maista ja lukuisilta kieli- ja kulttuurialueilta hankituilla elokuvilla. Televisiosta tulikin Suomesta maailmalle kurottavien 1960-lukulaisten nuorten elokuvakerho ja kansainvälisyyskasvattaja.

Television historiasta on ollut tapana kertoa tarinaa, jossa siirrytään – brittitutkija John Ellisiä siteeraten – niukkuuden ajasta runsauden aikaan. Nykynäkökulmasta katsottuna suomalainen televisiotarjonta näyttääkin 1970-1980-luvuilla niukalta. Kanavia oli kaksi, ohjelma alkoi arkisin alkuillasta ja loppui ennen puolta yötä.

Sisällöllisesti ohjelmisto ei kuitenkaan ollut niukkaa. Saman illan aikana katsoja saattoi opetella kitaransoiton alkeita, rentoutua amerikkalaisen poliisisarjan parissa, katsoa televisioteatterin esittämän suomalaisen nykydraaman ja nähdä dokumentaristin tulkinnan Kiinan nykykehityksestä.

Siinä missä nykyiset suoratoistopalvelut pyrkivät tarjoamaan katsojille sellaisia ohjelmia, joita he ovat jo katsoneet, 1970-1980-lukujen kulttuuritelevisio ohjaili katsojia vaihtelevien sisältöjen ääreen ja tarjosi sellaistakin, mistä katsoja ei ajatellut etukäteen olevansa kiinnostunut.  

Ajatus uuden oppimisesta, yllätetyksi tulemisesta ja ennennäkemättömälle altistumisesta on monelle nykykatsojalle vieras. Kulttuuritelevision perintöä vaaliva Yle Teema -kanava ja sen tarjoama ohjelmisto onkin lähinnä pienten erityisyleisöjen palvelua. Nykykatsojat valitsevat katsottavansa mieluiten itse – ja katsovat mieluiten sitä, mitä mieluisana pitävät. Monille tämä merkitsee maksullisten suoratoistojen tarjontaa. Runsaslukuisen tarjonnan joukosta voi kuitenkin olla välillä vaikea löytää mieluista katsottavaa.

Kulttuuritelevision aikaan katsojan tukena oli kulttuuritelevision sivistysarvot jakava, televisiotarjontaa esittelevä ja analyyttisesti arvioiva lehdistö. Nykyään pistemäistä huomiota lehdissä saavat lähinnä yksittäiset, lukuisten eri suoratoistopalvelujen tarjoamat sarjat.

Monilla ei ole varaa useampiin rinnakkaisiin palveluihin, joten satunnaiset esittelyt hyödyttävät harvoja. Ylen sisältöjä ei lehdissä erityisesti suosita, vaikka Ylen tarjonta on palveluista ainoa, joka on laajasti kansalaisten saatavilla.      

Palvelujen selailu ja räikeiden nimikeruutujen seassa navigoiminen on uuvuttavaa ja vaivalloista. Moni päätyy katsomaan samoja sisältöjä yhä uudelleen, koska muuta mielekästä ei nimikeviidakosta löydy. Yle Teeman elokuvafestivaalin kaltainen kuratoitu sisältö voikin tarjota katsojalle enemmän elämyksiä kuin loputon lista nimikkeitä.

Huolella suunnittelemiensa ohjelmistojen esillepanossa Ylellä olisi vielä parannettavaa. Tietoa parhaillaan meneillään olevasta Teeman Elokuvafestivaalista saa etsiä suurennuslasin kanssa.