Valokuva, aina muutosten keskellä

Valokuva on historiansa alusta saakka ollut osa yhteiskunnallisia ja yhteisöissä tapahtuvia suuria muutoksia. Nykyään keskustelun polttopisteessä on niin valokuvallisten kuvien luotettavuus kuin niiden vaikutukset kunkin käsityksiin itsestään ja roolistaan yhteisöissä. Ihmisten luokittelu eri tavoin ja ihanteiden tuottaminen valokuvien uskottavaan esikuvallisuuteen vedoten on ollut osa valokuvausta sen alkuajoista lähtien, myös Suomessa.

Muotokuvaus oli tärkein valokuvien käyttötapa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Eräs ehkä tunnetuimmista varhaisista muotokuvista esittää Isontalon ja Rannanjärven Anttia, kahta puukkojunkkaria valtaviin kahleisiin vangittuina. Valokuvaan tallennetut rikolliset saavat osakseen pelonsekaista kunnioitusta, kahleiden jykevyys vain korostaa heidän voimaansa. Kuvaajana oli Julia Widgrén – hänen nimensä sen sijaan on harvemmalle tuttu.

Valokuvamuotokuvia tarvittiin niin rikollisten tunnistekuviin kuin erilaisten kansantyyppien piirteiden hahmottamiseen, mutta kaikkein runsaslukuisin käyttäjäkunta oli kuitenkin “tavallinen” säätyläistö. Käyntikorttikuvat olivat aikansa someviestintää, kontaktien luomista ja edukseen esittäytymistä. Niitä kuvasivat niin Hildur Larsson Rovaniemellä kuin Euphrosyne Chiewitz ja Johan Jacob Reinberg Turussa.

Käyntikorttien potretit levisivät eri kansankerroksiin, jolloin valokuva osaltaan osallistui demokraattisen yhteiskunnan edellyttämän kansalaisen tuottamiseen, sillä muotokuvassa kuvattava oli helppoa nähdä kunnioituksen ansaitsevana, erillisenä yksilönä. Maisemakuvastot puolestaan tekivät kaikille tutuksi isänmaan näkymiä eri puolilla maata, ja vaikkapa postikortteina myytävät kuvat levisivät niin kartanoon kuin matalaan majaankin. Sotien jälkeinen Suomi-kuva on tullut monelle tutuksi Matti Poutvaaran maisemakuvien kautta.

Valokuvaus osallistui yhteiskunnallisiin muutoksiin myös tarjoamalla uudenlaisen työkentän naisille, uutena ammattialana sitä eivät vanhat konventiot säädelleet. Esimerkiksi helsinkiläisen Tyyne Savian kuvaamossa 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti studion kymmenet työntekijät olivat naisia, samoin Turussa Emmi Fockin kuvaamossa. Naisten panosta alalla jatkoi sotien jälkeisessä Suomessa etenkin värimuotokuvauksesta tunnetuksi tullut Eila Marjalan ja Margit Ekmanin Kuvasiskot-kuvaamo. Uutisfilmaajana toiminut Claire Aho oli sukupuolensa edustajana alalla harvinaisuus, mainosten ja muodin kuvaajana tutumpi. 

Kuvaamisen sijasta naiset usein yhdistetään valokuviin kuvattavina, muodin tai oman kauneutensa esittelijöinä. 1920-luvulta lähtien runsastuneiden valokuvallisten mainosten, kuvalehtien ja elokuvien myötä naisen ulkonäöstä tuli yhä keskeisempää valuuttaa, naiskasvojen “fotogeenisyys” oli modernia, coolia, ihailtavaa.

Tosin valokuvaus ei välttämättä edellyttänyt ammattimaiselle toiminnalle omistautumista, päivastoin, varakkailla amatööreillä oli mahdollisuus kokeiluihin ja taiteellisuuden tunnusteluun. Wladimir Schohin tunnetaan varhaisen värikuvatekniikan taitajana, Alfred Nybom piktorialististen jalopainomenetelmien hallinnastaan. Suomenkielisten harrastajien kannalta Arvi Hansteen panos valokuvaseuratoiminnan ja julkaisujen kannalta on sivuuttamaton. Eino Bergius puolestaan edustaa monialaisesti tekniikasta innostunutta liikemiestä, joka valokuvaajana tarttui ennakkoluulottomasti väritekniikkaan ja kuvasi lähipiiriään.

Valokuvatekniikan sanotaan demokratisoituneen viime vuosikymmeninä. 1800-luvulta aina 1900-luvun kevyiden filmikameroiden yleistymiseen asti valokuvaaminen oli mahdollista vain niille, joilla oli siihen tarvittavat resurssit ja ruumiinvoimat. Myöhemminkin, filmiaikana, kuvaaminen oli niin kallista, että ammattimainen valokuvaus erottui tavallisten ihmisten näppäilyistä selvästi. Nyt lähes jokaisella on koko ajan mukanaan kevyt, helppokäyttöinen kamera, ja muutaman klikkauksen päässä ovat omat seuraajat ja suuremmatkin yleisöt. Portinvartijoita ei paljon ole. Valokuvan uskottavuus onkin uusien kysymysten edessä. Digitalisoitumisen ja tekoälyn vaikutukset valokuvan todistusvoimaan ja uskottavuuteen ovat muuttaneet perusteellisesti mediaa ja koko yhteiskuntaa. Muutoksen kaikkia ulottuvuuksia on vaikea hahmottaa tästä, kaiken keskeltä.

Kansainvälistyneessä suomalaisessa taidekentässä valokuvan asema on 1900-luvun loppupuolelta 2020-luvulle tultaessa vakiintunut. Vielä 1980-luvulla suomalainen ammattivalokuva tarkoitti journalistista kuvaa, luontokuvaa, mainoskuvaa, muotokuvaa, muotikuvaa tai muuta käyttökuvaa, joista jokaisella oli oma vahva perinteensä sekä siihen liittyvät diskurssit ja tekniikat. Harrastajien, usein kameraseurojen, piirissä oli aina tehty taiteellisia kokeiluja, mutta varsinaisella taidekentällä valokuva oli marginaalissa. Kyseltiin, voiko valokuva olla taidetta ylipäätään.

Valokuvan asema suomalaisella nykytaidekentällä vahvistui 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Muutosvoimana olivat aktiiviset taiteilijat ja valokuvataiteen koulutus. Eri ammattikorkeakouluissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa tehtiin kunnianhimoista taiteellista ja pedagogista työtä. Samaan aikaan naiset ottivat oman tilansa tasa-arvoisina toimijoina ja keskustelijoina. Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Raakel Kuukka ja Jorma Puranen olivat keskeisiä tekijöitä sekä taiteen että korkeakoulutuksen alueella, ja Jokisalo, Kelaranta ja Puranen ovat aktiivisia ja alati ilmaisuaan uudistavia taiteilijoita edelleen.

Myös valokuvan akateeminen tutkimus sai alkunsa ja vakiintui. Suomen valokuvataiteen museosta tuli vakaa ja suosittu instituutio. Valokuvataide on tänään suomalaisen nykytaidekentän keskiössä. Se on yhä oma taiteenalansa, mutta nykytaide kaiken kaikkiaan hyödyntää valokuvaa paljon. Välineet liudentuvat toisiinsa, ja moni taiteilija käyttää useita. 

Paitsi välineet, myös kerronnan ja ilmaisun metodit liukuvat toisiinsa. Nykytaide hyödyntää paljon journalistisia ja dokumentaarisia keinoja, ja moni nykyvalokuvaaja toimii sekä journalistina että taiteilijana. Hannes Heikura yhdisti näitä alueita omalla tavallaan, ja hänen alun perin journalistisista kuvistaan muodostuu vahva taiteellinen tuotanto.

Valokuvan digitalisoituminen näyttää muuttaneen ammattikenttää enemmän kuin taidekenttää. Moni sellainen käyttökuvan laji, joka analogisena aikana oli ammattilaisten hallussa, on menettänyt statustaan ja ansaintamahdollisuudet ovat huonontuneet. Taiteen alueella digitalisoituminen sen sijaan ei ole aiheuttanut niin suurta mullistusta. Nykytaiteilijat käyttävät digitaalisten välineiden ohella paljon analogisia materiaaleja ja vanhoja tekniikoita. Paperille painettuja valokuvakirjoja julkaistaan paljon, kenttä on vahva. Valokuvallisen kerronnan taiteellinen ydin, jos sellaisesta voi puhua, ei vaikuta muuttuneen niin dramaattisesti. Välineen historia elää.