Vatjaa ja vepsää sadan vuoden takaa: Lauri Kettusen fonogrammeja
Reaktioiden lukumäärä: 0
Kommenttien lukumäärä: 0
SKS:n arkiston kokoelmat sisältävät kaikessa monipuolisuudessaan myös itämerensuomalaisten kielten aineistoja, kuten Lauri Kettusen kenttämatkoillaan 1900-luvun alkupuolella tallentamat vatjan ja vepsän fonogrammi- ja parlogrammiäänitteet. Nämä alkuperäiset vahalieriöt on kopioitu avokelanauhoille SKS:n arkistoon 1960-luvulla, ja nauhakopiot on digitoitu 2000-luvun alussa (vuosina 2004 ja 2008) äänitiedostoiksi. Nyt aineistot on lisäksi sisältö- ja paikkatietoineen kuvailtu, ja ne ovat siirtymässä vihdoin julkaisuvaiheeseen SKS:n Finnaan.
Fonografi oli ensimmäinen äänentallennuslaite, jolla pystyi sekä tallentamaan että toistamaan ääntä. Sen patentoi vuonna 1877 yhdysvaltalainen Thomas Alva Edison (1847–1931). Fonografilla ääni tallennettiin vahalieriöille, joille fonografin neula piirsi ääniaallon sen saapuessa puhetorveen, joka taas kiinnitettiin fonografiin erikseen. Suomessa fonografin hyödyntäjiä kielten ja kulttuuriperinteiden tallennuksessa olivat Lauri Kettusen lisäksi esimerkiksi Kai Donner (1888–1935), Armas Otto Väisänen (1890–1969), Toivo Lehtisalo (1887–1962) ja Armas Launis (1884–1959), joiden keräämiä fonogrammiaineistoja niin ikään SKS:n arkistokokoelmista löytyy. (kts. Blomster 2022; Tegelberg 2023.) Juuri Kettusen käyttämä fonografi löytyy tänä päivänä Helsingin yliopiston tiedemuseo Liekin kokoelmista (Tegelberg 2023).
Lauri Einari Kettunen (1885–1963) oli itämerensuomalaisten kielten tutkija, ahkera kielimuotojen tallentaja ja toimi itämerensuomalaisten kielten professorina ensin Tarton ja sittemmin Helsingin yliopistossa. Kettusen monet keruumatkat käsittivät kerätyiltä kielimuodoiltaan esimerkiksi viroa, vatjaa, vepsää, liiviä ja suomen murteita, ja Kettunen julkaisi useita edelleen käytössä olevia äännehistorioita, tutkimuksia ja murrekartastoja näiden materiaaliensa pohjalta. Kettusen elämäntyöstä voi lukea lisää esimerkiksi SKS:n Kansallisbiografia-verkkojulkaisusta (kts. Haavikko 2000).
Muisteluita vepsäksi ja arvoituksia vatjaksi
SKS:n kokoelman vatjaa sisältävät fonogrammit ovat Kettusen keruumatkalta Inkerinmaan vatjalaisiin kyliin (Kattila, Pummala, Pondilova, Luuditsa, Ikäpäivä, Joenperä) vuodelta 1915, äänityksiä Tartossa vuosina 1922–1923 sekä Helsingissä vuonna 1932. Näistä uudemmat tallenteet (1922–) äänitettiin fonografin parannellulla versiolla eli parlografilla. Tallennetut kielimuodot edustavat länsi- ja itävatjaa, ja yhteensä vatjaa sisältäviä arkistoyksiköitä on kokoelmassa 62 kappaletta. Suurimman osan näiden äänitteiden sisällöistä Kettunen julkaisi kirjallisessa muodossa yhdessä fennougristi Lauri Postin (1908–1988) kanssa vuonna 1932 kielennäytevihossa ”Näytteitä vatjan kielestä” (Suomalais-Ugrilainen Seura).
Vepsän fonogrammit ovat Kettusen keruumatkalta Äänisen eteläpuolen vepsäläisiin kyliin (Arskaht, Kortlaht, Šidjärvi, Tšaigla, Vaugedjärvi) vuonna 1918. Tallennettu kielimuoto edustaa etelävepsää, ja yhteensä arkistoyksiköitä on kokoelmassa 85 kappaletta. Näistäkin suurimman osan Kettunen julkaisi pian keruumatkan jälkeen kirjallisessa muodossa kahdessa eri näytevihossa vuosina 1920 ja 1925, ”Näytteitä etelävepsästä I” ja ”Näytteitä etelävepsästä II” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Sekä vatjan että vepsän näytevihoissa on käytetty foneettista tarkekirjoitusta, mutta nyt tehdyssä aineiston kuvailussa esitetyt kielennäytteiden otsikot sekä kielenoppaiden nimet ovat luettavuuden sujuvoittamiseksi transkriptioltaan yksinkertaistetut (transkriptioista kts. Grünthal 2015: 52–56; Hallap et. al. 2013: 31–34).
Mitä fonogrammit sitten sisältävät, sen lisäksi että niiden sisältö on vatjaksi ja vepsäksi? Paljon on satuja ja tarinoita, mutta myös muisteluita omasta elämästä tai kerrontaa hää- ja hautaustavoista, pellavanviljelystä, metsästyksestä tai oluenvalmistuksesta. Surullisia kohtaloita, mutta myös hilpeää huumoria, unohtamatta myöskään arvoituksia, lauluja ja itkuja. Monien fonogrammien sisältö on, kuten mainittu, ollut saatavilla jo 1920–1930-luvuilta kirjallisina versioina, mutta julkaisuiden tekstit ovat kuitenkin alun perin puhuttua sisältöä, ja alkuperäinen puhuttu versio voi paikoin poiketa julkaistusta kirjallisesta versiosta. Äänitteiden äänimaailma on myös teknisessä mielessä autenttinen, sillä alkuperäiset fonogrammiäänitteille ominaiset rahinat, naksahdukset ja vonkunat kulkevat niiden mukana: onhan kyse yli sata vuotta vanhoista äänistä.
Rajalliset resurssit
Äänitystyön tekemiseen liittyi fonogrammien keräysaikaan 1900-luvun alussa varsin paljon erinäistä tavaraa: mukana täytyi kulkea itse fonografi puhetorvineen, vahalieriöitä mahdollisimman suuri määrä ja lisäksi muistiinpanovälineet. Vahalieriöiden hankkimisesta Kettunen mainitsee keruumatkoistaan kertovassa teoksessaan, että hänen täytyi ainakin vuoden 1915 Inkerinmaan-matkalleen ostaa vahalieriöitä omilla rahoillaan, ja että hän sai Suomesta hankituksi vain muutamia kymmeniä lieriöitä. Kulkiessaan junalla tai hevoskärryillä Kettunen kuljetti vahalieriöitä pahvilaatikoissa ja fonografia jonkinlaisessa korissa, mutta kylissä Kettunen liikkui vuodenajan mukaan joko polkupyörällä tai suksilla, jolloin äänentallennuksen kannalta keskeisiä vahalieriöitä ei ollut mahdollista kuljettaa mukanaan kerralla kovin montaa. (Kettunen 1945: 262, 329–330.)
Matkojen yhtenä haasteena oli myös paikallisten suhtautuminen Kettuseen fonografeineen, mikä ei aina ollut kovin innostunutta: fonografin epäiltiin merkitsevän sotaa tai maailmanloppua ja Kettusta nimitettiin Antihristus, Antikristukseksi, uhattiin sitoa ja sulkea Vepsänmaalla nagriškopha, nauriskuoppaan, tai muuten uhattiin väkivallalla tai vangitsemisella, kun oudon suomalaisen aikeista oltiin epäluuloisia (Kettunen 1945: 252, 255, 336–337, 402–403.) Epäluuloiseen asennoitumiseen on varmasti ollut monta syytä, eikä vähäisimpänä sotainen ja epävarma maailmantilanne vuosien 1915–1918 aikana. Keruumatkoistaan kertovassa teoksessaan Kettunen myös harmittelee, ettei jokaisessa kylässä aina ollut mahdollista viettää kovin pitkään aikaa. Kuitenkin parhaimmillaan, mikäli hän onnistui voittamaan kielenpuhujien luottamuksen, innostuivat he kertomaan fonografin torveen kaikenlaista. Materiaalia olisikin ollut tarjolla joskus enemmän kuin sitä oli mahdollista tallentaa, sillä kuten todettua, oli Kettusella mukanaan vain rajallinen määrä vahalieriöitä, eikä yhdelle lieriölle mahtunut puhetta kuin noin 5 minuutin verran. (Kettunen 1945: 262.)
”109 vuotta ja kauemminkin”
Tapaamiinsa kielenpuhujiin Kettunen solmi usein ystävyyssuhteita, ja sosiaalista taitavuutta keruumatkojen onnistumiseksi selvästi tarvittiinkin. Vuoden 1915 matkan 109-vuotiaasta vatjalaisesta kielenoppaasta, joka oli Kettusen vanhin informantti, on hän kirjoittanut näin:
”No, siellä säilyy Paevlan Stjopun (se oli vanhuksen nimi) mõisaa tšäümine, ’moisioon käyminen’, 109 vuotta ja kauemminkin, jos vaharulla säilyy särkymättä tai sen sisältö tulee siirretyksi kovempaan aineeseen.”
Kettunen 1945: 254, 255.
Kettusen ennustus onkin käynyt toteen, kun nyt äänityshetkestä tasan 109 vuotta myöhemmin on vahalieriön sisältö tullut siirretyksi kovempiin aineisiin: digitaalinen äänitiedosto ei nimittäin noin vain rikkoudu, kulu puhki, katkea, läpimagnetisoidu tai uurru, kuten fyysisille vahalieriöille tai avokelanauhoille voi käydä. Tiedostot eivät myöskään vie vastaavasti säilytystilaa kuin analogiset tallenteet, eikä niiden kuuntelemiseen tarvitse omistaa mitään tavallisesta tietotekniikkalaitteesta poikkeavaa vehjettä. Onkin ainutlaatuista, että nämä usein haastavissa olosuhteissa tallennetut, tällä hetkellä uhanalaisia kieliä sisältävät äänet ovat säilyneet tähän päivään asti, ja tulevat edelleen säilymään digitoinnin ansiosta.
Pienempien itämerensuomalaisten kielten, kuten vepsän ja vatjan, tilanne ei tänä päivänä ole mieltä ylentävä, vaan päinvastoin: monien niistä jatkuvuus on uhattuna ja jotkin kielimuodot ovat jo sammuneet (kts. Pasanen et. al. 2022). Vaikka yli sata vuotta vanhojen äänitteiden julkaiseminen ei pelasta näitä kieliä tai tuo niille lisää puhujia, on silti arvokasta, että nämä äänet säilyvät ainakin muistuttamassa siitä, miten rikasta kielellinen monimuotoisuus voi olla.
Kun äänitteet saadaan julkaistua, tarvitaan enää vain vastaanottaja:
vot miä algan kaazgaa, ja siä kuultaad ’no minä aloitan sadun, ja sinä kuuntelet’.
vatja; SKS KRA FON Kettunen Lauri 1915:1
Lähteet:
Blomster, Risto et. al. (2022): Fonogrammit -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saatavissa: https://fonogrammi.finlit.fi/ [viitattu 25.10.2024]
Grünthal, Riho (2015): Vepsän kielioppi. Apuneuvoja suomalais-ugrilaisten kielten opintoja varten XVII. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Haavikko, Ritva (2000): Kettunen, Lauri. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997, julkaistu 14.3.2000. Saatavissa: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/6999 [viitattu 20.10.2024]
Hallap, Valmen (toim.) et. al. (2013): Vadja keele sõnaraamat. Eesti Keele Instituut. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus.
Kettunen, Lauri (1920): Näytteitä etelävepsästä I. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kettunen, Lauri (1925): Näytteitä etelävepsästä II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kettunen, Lauri & Posti, Lauri (1932): Näytteitä vatjan kielestä. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 63. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Kettunen, Lauri (1945): Tieteen matkamiehenä. Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907–1918. Porvoo: WSOY.
Pasanen, Annika, Laakso, Johanna & Sarhimaa, Anneli (2022): The Uralic minorities: Endangerment and revitalization. Teoksessa Bakró-Nagy, Marianne et. al. (toim.): The Oxford Guide to the Uralic Languages, s. 68–78. Oxford: Oxford University Press.
Tegelberg, Jaana (2023): Edisonin puhuva kone. Tiedemuseo Liekin Kuukauden esine -blogin kirjoitus 22.11.2023. Saatavissa: https://blogs.helsinki.fi/hym-kuukauden-esine/2023/11/22/edisonin-puhuva-kone/ [viitattu 25.10.2024]
