Veli susi, sisar metsä

Vuonna 1873 Gubbion kaupungissa Italiassa kaivettiin San Francesco della Pace -kirkon perustuksista esiin suuren koiraeläimen luuranko. ”Rauhan pyhän Fransiskuksen” kirkko oli perimätiedon mukaan rakennettu paikalle, jossa keskiajan gubbiolaisia kovasti pelottanut mutta sittemmin Fransiskuksen kanssa rauhansopimuksen tehnyt ja lopulta kaupunkilaisten suuresti rakastama eläin – ”veli susi” – oli elänyt viimeiset vuotensa.

Gubbion legenda on yksi niistä syistä, miksi vietämme kansainvälistä eläinten päivää juuri tänään, 4. lokakuuta, joka katolisessa pyhimyskalenterissa on varattu Fransiskus Assisilaiselle. Pyhä Fransiskus muistetaan veljellisestä suhteestaan muihinkin eläimiin, mutta nimenomaan suteen liittyvällä legendalla on Keski-Italiassa vanhat juuret: alkuasetelma Gubbion suden tarinassa muistuttaa antiikin Roomassa hellittyä uskomusta, jonka mukaan kaupunkialueelle tupsahtava susi on merkki ”jumalten rauhan” eli eräänlaisen ihmisten ja jumalten välisen sopimuksen järkkymisestä.

Pahaenteisyydestään huolimatta susi ei välttämättä joutunut näissä tilanteissa väkivallan kohteeksi. Päinvastoin on viitteitä siitä, että suden uskomuksellinen erityisasema sai antiikin roomalaiset pikemminkin karttamaan susien tappamista. Rooman perustajaveljeksiä imettäneen susiemon tuntevat kaikki, mutta luultavasti keskisen Italian rikas susiperinne juontaa juurensa Rooman syntyäkin varhaisempiin aikoihin.

Sama historian kerroksellisuus luonnehtii eläinperinnettä myös täällä Euroopan pohjoislaidalla: keskiaikaiset pyhimyslegendat lomittuvat iloisesti tietäjien loitsuihin, jokapäiväistä arkea rytmittäneisiin työlauluihin ja ikivanhoihin ajattelun rakenteisiin, joiden alkuperä katoaa tuhansien vuosien takaiseen hämärään.

Suden kantaemoksi miellettiin vanhastaan Maan tyttö manalan neiti tai Portto Pohjolan emäntä, joka metsässä kulkiessaan tuli pudottaneeksi helmoistaan pienen harmaan sudensiemenen. 1800-luvun lopulla muuan parikkalalaislähtöinen Hourenja esitti suden syntymyytistä version, jota hänen kulttuurissaan tuskin pidettiin poikkeuksellisena saati perinteen vastaisena: siinä Neitsyt Maria kirkolta tullessaan ”hyörähyytt’ helmajaa, pyörähyytt’ persettää, helmi helmasta putos – tuosta siit sutta kasvo, ilman teitä juoksemaa, moan teitä vajeltammaa” (SKVR V₂ 2653).

Suden ja ihmisnaisen kytkös on vanhan itämerensuomalaisen susiperinteen silmiinpistävin piirre. Anoppi oli susi tuvan nurkassa, kun appiukko oli karhu; petoja naapurin karjan kimppuun nostettaessa sutta puhuteltiin naisena, karhua miehenä; tanssitupaan astuva neito terästi itseään mutisemalla ”minä susi, muut lampaita”; lemmennostatus lietsoi naiseen suden kiimaa; vihkimättömänä miehen luona asuvaa morsianta kutsuttiin leipäsudeksi, ja niin edelleen. Kun Ilmari Kianto vuonna 1918 nimitti punaisia naisia susinartuiksi ja hekumoi jahdista – ”Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja?” – hänellä oli selkänojanaan vankka, pitkälle esikristilliseen aikaan ulottuva perinne, joka liitti sudet ja naiset yhteen.

Toinen sitkeä kytkös perinteemme sudella on suohon ja metsään, siis jonnekin villiin luontoon kodin ja inhimillisen tuolla puolen. Tässä eläinperinteemme kohtaa niin keskiajan gubbiolaiset kuin sutta pelkäävät nykysuomalaiset. Tutkijoiden selitykset nuorten susien vaeltelusta ja reviirin etsinnästä tai älykkäiden eläinten sopeutumiskyvystä erilaisiin olosuhteisiin kaikuvat kuuroille korville, kun kulttuuriperinne on vakuuttanut ihmisen siitä, että kaukaisesta (ja yhä kuvitteellisemmasta) korvesta ihmisen alueelle ilmaantuva susi on hälytysmerkki. Jumalten rauha, sadan vuoden tottumus, vallitseva tila – mennyttä!

Pyhä Fransiskus näki hälytysmerkin sijaan nälkäisen, hätääntyneen yksilön, joka toimi niin kuin normaali nälkäinen susi toimii.

Gubbion legendan ytimessä on pyhimyksen kyky ylittää perinteen luoma juopa villin ja kesyn, luonnon ja kulttuurin välillä. Juopa on syvä, mutta pohjimmiltaan fiktiivinen ja fyysisen todellisuutemme kannalta mahdotonkin. Villi ja kesy lomittuvat kaikkialla toisiinsa erottamattomin säikein. Luonnosta ja villistä eristyksissä elävää kulttuuria ei ole olemassa, eikä voi ollakaan.

Sama juopa kuitenkin näkyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi juuri susi on metsän olento, eikä sellaisilla ole sijaa ihmisen kodin piirissä. Perinteen metsä tosin eroaa nykyisestä. Se ei ole mitattava resurssi, hiilinielu, hakkuukypsä tai niin ja niin monta tonnia sellua, vaan elävä olento. Metsä ei ole kulissi ihmisen erinäisille huveille eikä liioin turvallinen äidinsyli; se on kodin vastakohta, vieras, outo ja omapäinen.

Suden monet lempinimet ja kiertoilmaukset ovat kielestämme pitkälti unohtuneet, aktiivisessa käytössä on lähinnä hukka. Suden jääminen karhun varjoon johtunee yhtäältä siitä, että vilkkaimman perinteenkeruun aikaan susi oli tapettu näiltä main lähes viimeiseen perheeseen – tärkeimpien saalislajiensa, hirven ja metsäpeuran jatkoksi. Toisaalta myös tutkimus on pitkään korostanut karhun roolia suomalaisessa perinteessä, toisinaan suhteettomasti ja käytännössä muiden lajien kustannuksella.

Kansanruno- ja murreaineistoja penkoessa suden nimiä kuitenkin löytyy jopa mesikämmenen mitalla. Yksi lempinimiryhmä herättää erityistä huomiota: Suomenlahden itäpäässä, Kannaksella ja laajalti lahden eteläpuolella suden niminä tunnettiin esimerkiksi metsähiis, metsähinen tai yksinkertaisesti metsä.

Nyky-Suomessa susi on sukupuuton rajoilta jolkottanut takaisin jotenkuten kiinni elämän syrjään, mikä joissakuista meistä ihmisistä on herättänyt niin erikoisia reaktioita, että rauhantekijä Fransiskuksen kyvyille olisi totisesti käyttöä.

”Sisar metsä”, hän sanoisi ja ojentaisi kätensä.

Gubbion suden legenda: Pyhän Fransiskuksen kukkaset, suom. Seppo A. Teinonen, 1986. Kirjapaja, Helsinki.
Kianto, Ilmari 1918: Tuomiotaktiikasta. Keskisuomalainen 12.4.1918.
Nirvi, R.E. 1944: Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä: riista- ja kotieläintalous. Helsingin yliopisto.
Rissanen, Mika 2018: Rooma, suden kaupunki. Atena, Jyväskylä.
Suomen Kansan Vanhat Runot, https://skvr.fi