Viha-rakkaussuhteen anatomiaa

Venäjän järjetön hyökkäys Ukrainaan on aiheuttanut monen monituisia kiihkeitä reaktioita meillä Suomessa liittyen venäjän kielen ja venäläisen kulttuurin opiskeluun ja tutkimukseen sekä Venäjä-asiantuntemuksen tarpeeseen. Venäjän toimiin on reagoitu hyvin ymmärrettävästi tunteella, vihalla ja kieltämisellä, joka koskettaa aika ajoin kaikkea venäläistä ja siihen liittyvää. Tällä vihalla on pitkä historia.

Nyt keskustelussa on tultu vaiheeseen, jossa ollaan huolissaan suomalaisen Venäjä-tutkimuksen rapautumisesta. Valtionjohtoa myöten on ymmärretty, ettei Venäjä-asiantuntemusta voi Suomessa olla ilman venäjän kielen taitoa. Hyvä niin.

Suomalaisten venäjän kielen opiskelu tai venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa jyrän alla. Tosi asiassa näin on ollut jokseenkin aina: venäjän kielen osaaminen tai venäläisen kirjallisuuden kääntäminen on aina ollut harvojen hupia, marginaalista puuhaa. Ja aina kun suomalaisten ja venäläisten väliset kulttuurisuhteet ovat päässeet lämpenemään, on varsin pian, viimeistään 10–15 vuoden viiveellä, kulttuuriemme välille noussut jäätävä muuri – henkinen muuri.

Mistä kaikki alkoi? Esimerkiksi siitä, kun kaksi nuorta ylioppilasta lähetettiin Turun Akatemiasta Moskovaan vuonna 1812 opiskelemaan venäjää, selvittämään mitä venäläiset suomalaisista ajattelevat ja keräämään oppimateriaalia, jotta Suomessa voitiin edistää venäjän opetusta. Toinen heistä, Eric Gustaf Ehrström, palasi kotiin venäläiseen runouteen ikihyvin ihastuneena – kun taas toista, Carl Gustaf Ottelinia, vaivasivat epäilykset, ja hän lähtikin pian Uppsalaan sieluaan pesemään.

Nuorukaisten kirjoittamista venäjän kielen oppikirjoista tuli alan klassikkoja, joita muiden muassa Snellman näyttää tavanneen.

Ehrströmistä tuli Turun Akatemian tunnettu venäjän kielen opettaja ja suomen kielen puolustaja, ja venäjän kielestä tuli yliopiston suosituin oppiaine. Mutta ei pitkäksi aikaa, sillä noin kymmenen vuoden kuluttua kieltä alettiin hylkiä ja Ehrströmiä alettiin karsastaa Venäjä-mielisenä, joten hän joutui jättämään opetustyönsä ja siirtymään papintoimeen, lopulta Pietarin ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherraksi. Ottelinista tuli Porvoon piispa.

Seuraavan kerran lempi venäläiseen kirjallisuuteen leimahti 1840-luvun alussa, kun pietarilainen herrasmies Jakov Grot tuli Helsinkiin venäjän kielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian ja tilastotieteen professoriksi. Hän viihtyi Helsingin seurapiireissä, tutustui Stjernvallin neitoihin, kuten Aurora Karamziniin, seurusteli Lönnrotin, Franzénin, Cygnaeuksen ja Gottlundin kanssa. Hän pani alulle myös legendaarisen slaavilaisen kokoelman, joka nykyään on osa Kansalliskirjastoamme. Hänen myötään Suomessa vieraili myös pietarilainen runoilija ja kreivitär Jevdokia Rostoptšina, joka kuitenkin taisi aiheuttaa hämminkiä Helsingin seurapiireissä.

Suomalainen eliitti oli Grotista innoissaan, ja kulttuurisuhteet olivat myötätuulessa. Mutta ei säästynyt skandaaleilta tämä poskipartainen pietarilainenkaan, sillä yliopiston opiskelijat päättivät tulla viheltämään ja mekastamaan hänen luennoilleen estäen häntä puhumasta lempiaiheestaan eli Puškinista. Ja viimeistään Euroopan hullun vuoden jälkeen henkinen muuri nousi jälleen vakaasti pystyyn, kun kenraalikuvernööri Menšikov päätti väkivalloin pysäyttää suomenkielisen kaunokirjallisuuden lupaavan kehityksen vuoden 1850 kieliasetuksen muodossa.

Ja niin edelleen. Naapureille luonteenomainen räiskyvä viha-rakkaussuhde on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vähän yli kymmenen vuotta sitten suhde oli niin harmoninen, että Venäjä-tutkimuksen professori Timo Vihavainen nimesi aihetta käsittelevän kirjansa provosoivalla otsikolla Itäraja häviää. Samaan aikaan venäläistä kirjallisuutta käännettiin suomeksi historiallisen paljon, ja vuonna 2015 Helsingin Kirjamessujen teemana oli venäläinen kirjallisuus. Tämä siitäkin huolimatta, että Venäjä valtiona oli osoittanut olevansa aggressiivinen ja arvaamaton toimija. Kunnes koitti kevät 2022, joka muutti kaiken ja jonka johdosta henkinen muuri suomalaisen ja venäläisen kulttuurin välillä on pystyssä kenties vakaammin ja pidempään kuin koskaan aiemmin. Mutta tuskin sittenkään viimeistä kertaa.

Oli muuri pystyssä eli ei, on venäjän kieltä, historiaa, kirjallisuutta ja kulttuuria Suomessa osattava ja tunnettava, tutkittava ja analysoitava, vaikka sitten sillä amerikkalaisten suosimalla logiikalla, että vihollisensa täytyy tuntea. Sillä henkisen muurin historia osoittaa, että olemme tästä suhteesta pääsemättömissä.

Yhteinen raja on valtava yhdistävä tekijä silloin kun se yhdistää. Ja valtava erottava tekijä silloin kun se erottaa. Suomalaiselle kulttuurille raja Venäjän kanssa on raja, joka määrittää meille sen, mitä vieras kulttuuri oikein on. Ja se vieras meidän täytyy edelleenkin tuntea.