Virsi vie lyriikan tutkimattomien aarteiden ääreen

Lektio Helsingin yliopistossa 9.6.2017

Kesällä 1890 kaksi nuorta ylioppilasta, Ilmari Krohn ja Mikael Nyberg, tekivät matkaa Keski-Suomen itäosissa tehtävänään kerätä suomalaisia kansansävelmiä. Vaikka kansanrunouden keruuta ja tutkimusta oli harjoitettu jo 1600-luvulta lähtien, kansansävelmiä ei oltu järjestelmällisesti kerätty. Sattumalta kävi niin, että Krohn ja Nyberg saivat matkaseurakseen iäkkään suntio Wilénin Länsi-Suomesta, joka nuorukaisten suunnitelmista kuultuaan tarjoutui itsekin laulamaan herroille. Nuoret tutkijat eivät yksinkertaisesti kehdanneet kieltäytyä. Wilén alkoi laulaa. Ilmari Krohn kuvasi tilannetta myöhemmin muistelmateoksessaan. Hänestä tuntui siltä, kuin he hopeaa etsiessään olisivat sattuneet osumaan kultasuonen kosketuksiin.

Kultasuoni, jonka äärelle Wilén tutkijat johdatti, oli Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen, Sionin virsien ja Vanhan virsikirjan sävelmistö. Vanha virsikirja on vuonna 1701 julkaistu Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, joka oli käytössä virallisena virsikirjalaitoksena aina 1880-luvulle saakka. Se kokosi yhteen lähes koko suomenkielisen virsirunouden reformaation ajoista 1600-luvun loppuun. Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja Sionin Virret taas edustavat pietististen herätysliikkeiden laatimaa ja laulamaa runoutta. Molemmat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuonna 1790. Näitä virsiä ei laulettu kirkossa, mutta tavallisen rahvaan parissa ne olivat laajalti tunnettua ja suosittua hengellistä laululyriikkaa. Pietististen virsikokoelmien virsiä on sittemmin julkaistu eri virsikirjoissa ja laulukokoelmissa, ja ne ovat säilyneet osana virsikulttuuria ja veisuuperinnettä meidän päiviimme asti.

Krohnin ja Nybergin löytämä kultasuoni ei kuitenkaan pitänyt sisällään pelkästään sävelmiä vaan myös runoja. Virsi mielletään useimmiten musiikiksi ja lauluksi, vaikka se samalla kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkittävimpiin lajeihin. Harva laulun tai runon laji on virren tavoin vaikuttanut niin tapakulttuuriin, kielenkäyttöön, uskontoon ja uskomuksiin, musiikin historiaan ja laulamisen tapoihin, käännöshistoriaan, luku- ja kirjoitustaidon kehitykseen kuin kirjallisuuteen ja lyriikkaan. Sivistyneistön parissa virsien ympärillä käytiin ajoittain kiivaitakin väittelyitä kielestä, runomitoista ja hyvän lyriikan luonteesta. Kansan parissa virret tunnettiin ja niitä luettiin ja laulettiin vaikka kirjakulttuuri ja lukemisen kulttuuri muuten oli nuorta ja kosketti pitkään vain hyvin pientä osaa väestöstä.

Virsirunous syntyi reformaation aikana. Merkkivuottaan juhliva reformaatio sai alkunsa 500 vuotta sitten, ja se muutti kulttuuriamme monella tapaa, myös virsilajin välityksellä. Virrellä on varhaisempia alkumuotoja jotka ovat vaikuttaneet lajiin ja sen poetiikkaan, kuten raamatulliset psalmit ja hymnirunous. Monet lajiin keskeisesti liittyvät piirteet, kuten yhteislaulu uskonnonharjoittamisen muotona ja opetuksen välineenä, ovat kuitenkin peräisin reformaation ajoilta.

Hengellisenä liikkeenä pietismi piti itseään reformaation jatkeena korostaessaan aktiivista ja omaehtoista, sanaan perustuvaa kristinuskoa. Pietismi loi virrelle uusia käyttötarkoituksia ja kehitti merkittävällä tavalla virsien sanastoa, retoriikkaa ja kuvallisuutta sekä virren metriikkaa.

Kotimaisen kirjallisuuden alaan kuuluva väitöstutkimukseni Poetiikka ja pietismi 1700- ja 1800-luvun suomalaisessa virsirunoudessa pyrkii uudistamaan ja tarkentamaan kuvaa virsilajista ja aikakauden suomalaisesta lyriikasta. Tutkin virttä runouden lajina ja virsilajin poetiikkaa kahden pietistisen laulukokoelman kautta. Toinen on Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut, toinen on 1780-luvulla Orimattilan pietistien keskuudessa koottu ja käytetty käsinkirjoitettu virsikokoelma, joka kuuluu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni tarkoitus on ollut selvittää, minkälaista lyriikkaa kokoelmien virret ovat, ja pohtia kysymystä siitä, minkälaisin analyyttisin käsittein niitä olisi tutkittava. Tutkimuksessa pyrin luomaan oman aikansa runouskäsityksiin ja kulttuurisiin käytänteisiin perustuvan mutta nykyaikaisia lyriikan teorian selitysmalleja hyödyntävän kuvan suomenkielisestä pietistisestä virsirunoudesta.

Suomalaista runoutta on tutkimuksessa ollut tapana tarkastella kansallisesta perspektiivistä käsin. Erityisesti on tutkittu kirjallisuuden roolia kansallistumisen kehityksessä ja kansakunnan rakentamisessa. Tästä näkökulmasta pietistiset herätysliikkeet ovat yleensä näyttäytyneet taantumuksellisena ja kulttuurivihamielisenä vastavoimana. 1800-luvun jälkipuolen herätysliikkeissä kansallisiin kulttuurihankkeisiin ja edistyspyrintöihin – esimerkiksi virsikirjan uudistamiseen – suhtauduttiinkin vastahankaisesti. Heränneet arvostivat omaa kulttuuriaan ja omia vanhoja kirjojaan, mikä luonnollisesti ärsytti niitä, jotka katsoivat kansallisen yhtenäiskulttuurin olevan edellytys kaikelle kehitykselle.

1700-luvulla pietismistä näyttäytyy toisenlainen puoli. Pyrkiessään levittämään syvempää ”sydämen uskoa”, kuten pietistinen sanankäyttö asian ilmaisi, herätysliikkeet tulivat samalla edistäneeksi kirjoittamisen ja lukemisen kulttuuria, jossa lukeminen ja kirjoittaminen kuuluivat kaikille. Pietistisissä liikkeissä ihmiset säätyyn, sukupuoleen, ikään ja koulutustasoon katsomatta saattoivat esiintyä aktiivisina toimijoina uskonnon, opetuksen ja kirjallisen toiminnan kentällä – esimerkiksi juuri virsirunoilijoina. Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen nimeltä tunnettujen tekijöiden joukossa on kouluja käymättömiä kansanihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin. Tutkimani virsikäsikirjoituksen nimeltä mainittuihin tekijöihin kuuluu puolestaan torppari Johan Ruhan kylästä Orimattilasta.

Tutkimissani kokoelmissa virsilaji ylittää yhteiskunnallisten luokkien väliset rajat. Aineistossa näkyy lisäksi lajin kansainvälisyys: virret ovat Euroopan protestanttisten maiden yhteistä kulttuuria. Monet runot ovat alkujaan saksan- tai ruotsinkielisiä ja peräisin saksalaisista tai ruotsalaisista pietistisistä virsikokoelmista. Väitänkin, että virsilajin ominaisluonne ja virsipoetiikan piirteet ovat syntyisin juuri tästä omintakeisesta kansallisen ja kansainvälisen, korkeakulttuurisen ja populaariin sekä suullisen ja kirjallisen risteytymisestä.

Huolimatta virren keskeisestä asemasta suomalaisessa runoudessa on virsien tutkimus kirjallisuudentutkimuksen piirissä ollut valitettavan vähäistä. Jos virsistä jotain on kirjoitettu, sävy on ollut kielteinen ja vähättelevä. Yksi syy tähän on se, että virsiä on totuttu pitämään lauluna, kirkollisena yhteislaulun muotona, ei runoutena. Kuva suomalaisesta romantiikkaa edeltäneiden vuosisatojen runoudesta jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos virret ja muu laululyriikka rajataan lyriikan alan ulkopuolelle. Kysymys laululyriikasta ja sen paikasta lyriikan kentällä on ratkaiseva puhuttaessa romantiikkaa edeltävistä vuosisadoista, mutta nykyäänkään se ei ole kokonaan vailla merkitystä.

Kirjoittaessani väitöskirjan viimeisiä lukuja lokakuussa 2016 tiedotusvälineet uutisoivat, että yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Bob Dylan oli palkittu laululyriikastaan Nobelin kirjallisuuden palkinnolla. Valintaa ei pidetty yllättävänä eikä se suomalaisessa lehdistössä juuri herättänyt keskustelua. Kansainvälisessä lehdistössä sen sijaan esiintyi myös soraääniä. Jotkut olivat sitä mieltä, ettei laululyriikka ole runoutta ja että kirjallisuus näin ollen jäi ilman kirjallisuuspalkintoa aikana, jolloin muut ajanvietteet usein päihittävät lukemisen kilpailussa ihmisten vapaa-ajasta, ja jolloin kirjallisuuden huomioiminen arvovaltaisella palkinnolla olisi ollut ensisijaisen tärkeää.

Palkintopäätöksen arvostelijoiden mielestä laulu on siis jotain muuta kuin runo.

Monet runoantologiat todistavat päinvastaista: klassinen kreikkalainen runous, keskiaikainen trubaduurilyriikka tai meillä kalevalamittainen kansanrunous kuuluvat lyriikan traditioon, vaikka kaikki nämä edustavat laulettua lyriikkaa. Myös kouluopetuksessa laululyriikkaa käytetään usein esimerkkinä, koska sen katsotaan olevan taiderunoa tutumpaa ja helpommin lähestyttävää. Hyvin monille maailman ihmisille runous ja lyriikka ovat edelleen olemassa myös ja ehkä jopa ensisijaisesti muussa muodossa kuin kirjoituksena. Ruotsin akatemian valintaa vuoden 2016 kirjallisuuden Nobelin saajaksi voidaan näin ollen pitää myös tietoisena pyrkimyksenä alleviivata kirjallisuuden laajaa lajikirjoa sellaiselle lukevalle yleisölle, jolle kirjallisuus on useimmiten joko proosaa tai runoa.

Lyriikantutkimuksen teoria sen sijaan on suosinut rajatumpaa ja kapeampaa lyriikan määritelmää. Usein teoria sisältää oletuksen tietynlaisesta tutkimuskohteesta. Tutkittavan runon ajatellaan olevan nimeltä tunnetun ammattirunoilijan runokokoelmassa julkaisema ja kirjoittamalla tuottama teksti, joka luetaan yksin ja hiljaa itsekseen, jokaista sanaa ja taukoa punniten. Laululyriikan kohdalla – ja etenkin vanhan laululyriikan kohdalla – runon tuottaminen ja vastaanottaminen saattaa poiketa tästä perusolettamuksesta, mikä luonnollisesti näkyy myös itse runossa. Laululyriikka on usein kuultua, ei ensisijaisesti luettua, sen sanoihin ei välttämättä voi palata eikä sen äärellä voi samalla tavoin viipyillä kuin kirjoitetun ja luettavaksi tarkoitetun tekstin.

Virsilyriikan poetiikassa näkyy lisäksi opettamisen ja vaikuttamisen tavoite. Keinot, joita laulettu lyriikka tai esimerkiksi virsirunous käyttää tavoitteidensa saavuttamiseksi, ovat kuitenkin peräisin lyriikasta ja luonteeltaan poeettisia, ja näin ollen niitä voidaan ja niitä tulisi analysoida lyriikantutkimuksen keinoin.

Väitöstutkimuksessani keskeisimmät tutkimuskysymykset koskevat virsilajia ja pietistisen virren poetiikkaa. Tutkimusalana poetiikka eli runousoppi tutkii runon ilmaisuun vaikuttavia periaatteita ja lainalaisuuksia ja sitä, miten nämä synnyttävät merkityksiä. Olen tarkastellut työssäni esimerkiksi sitä, miten sellaiset virsilajille tyypilliset piirteet kuten säkeistöllisyys, säkeistörakenteet ja äänteelliseen toistoon perustuvat ilmiöt kuten loppusointu osallistuvat merkityksen tuottamisen prosesseihin. Merkityksenmuodostuksen kannalta tärkeitä virren keinoja ovat myös puhuttelut: rukouksessa lausutut pyynnöt sekä itselle ja virren sisäisille yleisöille lausutut kehotukset.

Analyysien keskeinen käsite on ääni, joka viittaa lauluun virren ensisijaisena olomuotona ja runon keskeisenä motiivina mutta myös runon äänteellisen tason ilmiöihin kuten soinnullisuuteen, sekä runossa kuultavan äänen alkuperään eli runon puhujaan. Runon puhuja voi olla fiktiivisen henkilöhahmon kaltainen rakennelma, itseensä minänä viittaava minäpuhuja, jonka sieluntilaa ja ajatuksen liikkeitä virsi seuraa, tai persoonattomaksi jäävä kertojan tai opettajan ääni. Itse tarkastelen puhujaa paikkana, positiona, josta käsin virren maailmaa aukeaa ja josta käsin virren kuulijaa, veisaajaa tai lukijaa lähestytään.

Puhuja ja puhuttelu ovat keinoja, joiden avulla virret konstruoivat pietististä subjektiutta, pietismin opin mukaista ihmiskuvaa ja minuutta. Tämän minuuden ytimessä on näkemys ihmisestä tietoisena, älyllisenä ja tuntevana luomuksena ja ajatus uskosta sisäisenä kehityskulkuna, jonka kuvaamisessa ja havainnollistamisessa retoriikan ja poetiikan keinot tulevat käyttöön. Pietistisessä ihmiskuvassa ja pietistisissä uskonkäsityksissä yhteisö on merkittävässä asemassa, ja virsien poetiikan kaikkein keskeisin tehtävä koskee sitä, miten yksilöllisiä ja sisäisiä uskonkokemuksia jaetaan. Näin virret ovat mukana rakentamassa pietismin opillista ja käsitteellistä kokonaisuutta ja samalla uudistamassa lyriikan lajikenttää ja sen runousoppia.

Laulu ja runous luovat, muokkaavat ja ylläpitävät ilmaisuamme ja ajatteluamme. Ilmari Krohnin ja Mikael Nybergin tutkijoiden tietoon saattama virsirunouden kultasuoni rikastuttaa suomenkielistä runoutta suomen kirjakielen varhaisajoista lähtien. Se on antanut aineksia myös esimerkiksi Aleksis Kiven mynttäämättömiin kultarakeisiin, lainatakseni tunnettua luonnehdintaa Kiven runoudesta. Kaikuja pietistisestä virsirunoudesta kuullaan myös yhdessä viime vuosien puhutuimmista kotimaisista proosateoksista, Pauliina Rauhalan romaanissa Taivaslaulu.

Virsirunous on toiminut kaikkien tuntemana poeettisen ilmaisun mallina, josta on ammennettu inspiraatiota tai josta on otettu etäisyyttä. Se on tarjonnut lähtökohtia keskeislyyriseen, minäpuhujaan ja hänen sisäiseen maailmaansa keskittyvän lyriikan kehittymiselle mutta myös esimerkkejä siitä, miten lyriikka voi toimia yhteisön äänenä.

Väitänkin, että vanhan kirjallisuuden tutkiminen tekstianalyysin keinoin on tärkeää, koska se osoittaa, mistä runomme ja niiden ilmaisutavat ovat peräisin, miten ne saavat merkityksensä ja minkälaisiin suullisiin ja kirjallisiin traditioihin ne kiinnittyvät. Itselleni antoisimpia ja kiinnostavimpia asioita tutkimustyössä on ollut huomata, miten tutkimusaineistoni haastaa olemassa olevaa lyriikan teoriaa problematisoiden siihen sisältyviä olettamuksia lyriikan luonteesta, vaikka se samalla myös osoittaa monien lyriikantutkimuksen peruskäsitteiden käyttökelpoisuuden tekstianalyysin välineinä myös vanhempaa runoutta tutkittaessa.