
Voiko kalevalamittaisia runoja käyttää esihistoriallisen arkeologisen aineiston täydentämiseen?

Kalevalamittaisia runoja, itämerensuomalaista mytologiaa ja Kalevalaa ympäröi kutkuttava muinaisen hämärän sävy, joka kiinnostaa monia: ovatko nämä kertomuksia ”meidän”, usein suomalaisiksi tai vaikkapa karjalaisiksi identifioituvien ihmisten muinaisesta menneisyydestä? Kuinka vanhoja runot ovat? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat mietityttäneet monia 1600-luvulta lähtien, sillä kirjallisten lähteiden tavoittama menneisyyden kerros on Suomen alueella sangen ohut. Katseet on tästä syystä varsin loogisesti käännetty kansanperinneaineistojen pariin, ja erityisesti kalevalamittaisesta runoudesta on etsitty lisävalaistusta esihistorian hämärään. Läpi 1800-luvun kansanrunoutta käytettiin kansallisen menneisyyden rakentamiseen ja esihistorian selittämiseen, ja suomalaista identiteettiä luotiin Kalevalan avulla. Tämä kansanrunojen kautta tehty kuvittelu oli omalla tavallaan rikkaan mielikuvituksellista ja luovaa ja heijasteli aikansa arvoja ja tavoitteita. Samalla kuitenkin unohdettiin kansanrunoaineistojen hieman tylsä puoli: lähes kaikki aineisto on kerätty vasta reformaation jälkeen, ja runojen avulla ajassa taaksepäin meneminen on äärimmäisen hankalaa ja vaatii tuekseen erittäin tarkkaan harkitun monitieteisen menetelmäpolun. Lisäksi unohdettiin, että runoihin liittyy hyvin monta tasoa, ja on täten täsmennettävä, mitä aspektia runoista ollaankaan liittämässä ”muinaisuuteen”: puhutaanko runojen sisällön historiallisuudesta tai niiden toimimisesta historiallisena todistusaineistona? Vai onko kyse myyttisestä kuvastosta ja mielikuvista? Ihmisten maailmankuvasta? Pohditaanko runomitan, -muodon ja -sävelmän kysymyksiä?
On toki varsin selvää, että kalevalamittaisella runolaulukulttuurilla kokonaisuudessaan on juuret jossakin reformaatiota edeltävällä ajalla. Tämä käy selväksi jo pelkästään siitä, että runolaulukulttuurin jälkiä on nähtävillä laajalla maantieteellisellä alueella muun muassa Suomessa, Karjalassa, Virossa ja Inkerissä. Lisäksi runoihin liittyvän myyttisen maailman on todettu limittyvän esimerkiksi varhaisten skandinaavisten ajattelumallien kanssa. Runojen sisällöissä on myös selkeästi keskiaikaista materiaalia, esimerkiksi katolisen ajan pyhimyskuvastoa sisältäviä teemoja. Runojen ikää ja leviämistä onkin yritetty tavoittaa moneen otteeseen erilaisin keinoin: esimerkiksi 1800-luvulla niin sanottu maantieteellis-historiallinen koulukunta pyrki systemaattisesti evoluutioteoriasta inspiroituen selvittelemään runojen alkumuotoja. Myöhemmin professori Matti Kuusi kehitteli lennokkaasti 1950-luvulla arkeologian silloisia tuloksia hyödyntäen ajatuksen ”kalevalaisen muinaisepiikan viidestä tyylikaudesta”, joista ensimmäinen ajoittui vuosiin 1000–500 eaa. Hänen teoretisointinsa jätettiin kuitenkin vanhentuneena melko nopeasti pois paletista, sillä folkloristien katseet alkoivat ylipäänsä kääntyä iän kysymyksistä kohti esityksiä ja kontekstia: mitä saatavilla olevat aineistot kertovat juuri niistä yhteisöistä, joissa runoja käytettiin keräämisen hetkellä? Iän määrittämisen kysymykset ovat kuitenkin mahdollisesti palaamassa runontutkimukseen: esimerkiksi juuri nyt Virossa kielitieteilijät, arkeologit, geneetikot ja folkloristit selvittelevät alueen asutushistorian, materiaalisen kulttuurin, maailmankuvien ja kielien yhteyksiä. Suomessa dosentti Frog on esittänyt kielihistoriaan ja skandinaavisten kielten tutkimukseen nojaten, että kalevalamitta – sellaisessa muodossa kuin se nyt tunnetaan – voisi olla muodostunut vasta vuosien 200–550 jaa aikana skandinaavisten kielikontaktien vaikutuksesta.
Folkloristisen tutkimuksen ulkopuolella kalevalamittaisilla runoilla kuvitetaan ja kuvitellaan yhä edelleen suomalaiseksi ymmärrettyä kaukaista ”muinaisuutta” ja jopa materiaalista maailmaa yhä uudelleen ja uudelleen. Hyvä esimerkki tästä on Kalevala Koru -brändi, joka on jo 1940-luvulta alkaen tuottanut myyntiin vanhojen hautalöytöjen replikoita ja myös uusia design-tuotteita. Jo pelkästään nimeämällä tuotteet Kalevalaan liittyen korut saavat ylleen runojen maailman myyttisen, suomalaiseksi tulkitun muinaisen hämärän. Kansallismuseon viimeisimmässä pysyvässä esihistorianäyttelyssä (2017–2023, tällä hetkellä suljettu museon remonttitöiden vuoksi) arkeologiset löydöt kivikaudelta keskiajan alkuun on aseteltu rinnakkain Kalevala-viittausten kanssa, vaikka hyvin todennäköistä on, etteivät Kalevala, kalevalamittainen runo ja Suomen alueen kivikausi juurikaan liity toisiinsa. Myyttinen tieto ja arkeologinen aineisto ovat kietoutuneet toisiinsa myös muualla maailmassa. Britanniassakin ajateltiin, että esimerkiksi Stonehenge ja kaikki muinaiseksi tulkittu liittyisi druideihin, kelttiläiseen perintöön tai kuningas Arthuriin, koska nämä teemat olivat alueen varhaisinta kirjallisten lähteiden tavoittamaa menneisyyttä. Käsitykset toki muuttuivat arkeologian tieteenalan ja kronologisen ymmärryksen kehityksen myötä, mutta ne ovat jossain määrin jääneet elämään esimerkiksi populaarikulttuurissa ja uushenkisissä tulkinnoissa.
Arkeologisella aineistolla ja kansanperinneaineistoilla on siis tendenssi tulla liitetyksi toisiinsa, vaikkei niillä olisikaan spesifiä, tarkan tieteellisesti osoitettua yhteyttä. Kansallismuseon esihistorianäyttelyyn liittyvässä meneillään olevassa tutkimuksessamme olemme pohtineet, miksi näin käy ja millaisia arvomaailmoja ja tavoitteita nämä yhteenlimittymät heijastavat.
Esihistorian epävarmuus, tulkinnanvaraisuus ja yksilöiden puute
Tutkimuksessamme toteamme, että Kansallismuseossa arkeologinen esihistoriallinen aineisto ja kansanperinteen tuoma tieto liitetään toisiinsa erityisesti silloin, kun arkeologinen tieteellinen tieto ei ole täysin aukotonta tai tuota tarpeeksi tunteisiin vetoavaa samastumispintaa. Esimerkiksi Kansallismuseossa näytteillä oleva ”Euran emännän” rautakautinen muinaispuku ei tarvitse tuekseen Kalevalaan viittaavia mainintoja, koska löytö on itsessään vaikuttava ja visuaalisesti näyttävä, siitä on ollut mahdollista saada paljon tietoa arkeologian menetelmien avulla ja se koskettaa yksilötasolla. Euran emäntään voi samastua ja identifioitua. Sen sijaan vaikkapa yksittäiset ”mykät” esineet kuten sukset, airot ja muut matkustusvälineet linkittyvät helposti vain geneerisen ”matka”-teeman alle, ja matkan käsitettä on helppo lähteä selittämään vaikkapa tietäjän tuonpuoleiseen tekemien matkojen avulla. Samalla yksittäiset esineet saadaan yhdistettyä Kalevalaan liittyvien mielikuvien ja epäspesifien viittausten kautta sujuvasti jo 1800-luvulta asti rakennettuun suureen suomalaisuuden kertomukseen. Kansallisen menneisyyden kertominen toki onkin eräs Kansallismuseon tehtävistä.

Esihistoriallista menneisyyttä, hämärää muinaisuutta, on vaikea käsittää, koska aikajänteet ovat niin pitkiä. Arkeologiset löydöt herättävät monissa hämmästyksen, ihailun ja jopa pyhyyden tunteita – ja samalla ne saavat kaipaamaan ympärilleen yksilötarinoita. Kuka näillä suksilla hiihteli? Kuka piti tätä korua yllään ja miksi? Tutkimuksissa esihistoriallisten artefaktien ihmisnäkökulmasta ongelmallinen mykkyys eli tapahtumien ja yksilöiden puute on usein todettu esihistorian popularisoinnin ongelmaksi. On siksi ymmärrettävää, että Suomessa, jossa kalevalaisen runouden maailma käsitetään niin keskeiseksi kansalliselle identiteetille, Kalevalan tapahtumat ja henkilöt ovat usein limittyneet esihistorian kanssa. Kansallisvaltion menneisyyden rakentamiseen ja suomalaisen menneisyyden tarinaan kuului myös pitkään faktana pidetty ajatus etnisesti ja kielellisesti suomalaisten, ”meidän esi-isiemme”, saapumisesta nykyisen Suomen alueelle vasta vähän ajanlaskun alun jälkeen. Myöhäisrautakauden Suomi edusti sitä samaa suomalaisen muinaisuuden ideaalia, johon kalevalainen perinnekin kytkeytyi. Nykyään arkeologisessa tutkimuksessa ajatellaan nykyhetken suomalaisten geneettinen perimän pikemminkin muodostuneen kaikkien maahan viimeisen 10 000 vuoden aikana suuntautuneiden muuttoliikkeiden seurauksena ja kielihistoria pyritään irrottamaan oletuksista menneisyyden etnisiteeteistä. Yksinkertaiset vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin miellyttävät ihmisiä, mutta tutkimus on osoittanut, etteivät Suomen alueen asutushistorian, kielihistorian tai kansanperinteen tutkimuksen avoimet kysymykset, tai vastaukset, ole missään mielessä yksinkertaisia.
Kirjallisuutta
Anttonen, Pertti Juhani. 2005. Tradition Through Modernity : Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. Studia Fennica Folkloristica 15. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/sff.15.
Frog. 2019. ”The Finnic Tetrameter – A Creolization of Poetic Form?” Studia Metrica et Poetica 6 (1): 20–78. https://doi.org/10.12697/smp.2019.6.1.02.
Haapoja-Mäkelä, Heidi. 2019. ”Näkymiä suomalaiseen muinaisuuteen: Aineeton kulttuuriperintö, kalevalaisuus, paikka ja maisema”. Terra 131 (2): 97–112.
Kallio, Kati, Frog ja Mari Sarv. 2017. ”What to Call the Poetic Form – Kalevala-Meter or Kalevalaic Verse, regivärss, Runosong, the Finnic Tetrameter, Finnic Alliterative Verse or Something Else?” RMN Newsletter 12–13:139–61.
Kunnas-Pusa, Liisa. 2018. ”Kivikauden kuvia–Kaukaisimman menneisyyden representaatiot Suomi-kuvaa rakentamassa”. Ennen ja nyt: historian tietosanomat 3 (2018).
Kunnas, L. 2023. The political Stone Age. Prehistoric ethnicities and Finnish national narratives. Fornvännen 118: 205–219.
Lang, Valter. 2022. Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mäkelä, Heidi Henriikka ja Liisa Kunnas. 2024. ””Hankalaa lukea kaiken raamatulla hujauttelun vuoksi”: H. G. Porthanin Vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta -teos Salakirjojen näköispainoksena”. AURAICA. Scripta a Societate Porthan edita 15 (1): 24–38. https://doi.org/10.33520/aur.149017.
Mäkelä, Heidi Henriikka ja Liisa Kunnas. Tulossa. ”Vibing to the Furthest Past: The Utilisation of Folklore and Mythology in the Exhibition of Prehistory at the National Museum of Finland”. International Journal of Heritage Studies (hyväksytty).
Tarkka, Lotte, Eila Stepanova ja Heidi Haapoja-Mäkelä. 2018. ”The Kalevala’s Languages: Receptions, Myths and Ideologies”. Journal of Finnish Studies 21 (1–2): 15–45.