
Yksityiskirjeistä tutkimusaineistoksi – tapaus Valev Uibopuu ja Tuuli Reijonen
Yksityiskirjeitä ja muita alun perin yksityisiä aineistoja tutkimuksessaan käyttävät joutuvat väistämättä pohtimaan kysymystä, miten oikeuttaa aineiston tutkiminen ja julkaisu. Asiaa helpottaa, jos tekijät itse ovat esittäneet toiveita tai ehtoja aineistonsa käsittelyyn. Mutta mitä tehdä, jos tällaiset ohjeistukset ovat ristiriitaiset tai epämääräiset? Tätä olen joutunut pohtimaan tutkiessani väitöskirjaani varten virolaisen kirjailijan, toimittajan, kustantajan, opettajan ja tutkijan Valev Uibopuun ja hänen ensimmäisen aviopuolisonsa toimittaja-kirjailija Tuuli Reijosen kirjeenvaihtoa.
Uibopuu pakeni Viron saksalaismiehitystä vuonna 1943 Suomeen, jossa hän tapasi Reijosen. He menivät naimisiin päivää ennen kuin Uibopuu joutui siirtymään Suomesta Ruotsiin syksyllä 1944. Heidän välilleen syntyi kirjeenvaihto, joka jatkui aina 1990-luvun puoleen väliin asti, vaikka pariskunta erosikin vuonna 1964.
Uibopuun Reijoselle lähettämiä kirjeitä ja kortteja ehti kertyä näiltä vuosilta vajaa 1 200. Niitä säilytetään osana Reijosen henkilökohtaista kirjekokoelmaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmissa. Pienen osan kirjeistä arkistolle lahjoitti Tuuli Reijonen itse vuonna 1971, loput kirjeistä on lahjoittanut hänen tyttärensä Reijosen kuoleman jälkeen.
Reijosen Uibopuulle lähettämiä kirjeitä on hieman vähemmän: vajaa tuhat. Ne sijaitsevat osana Uibopuun henkilökohtaista kirjekokoelmaa, jota säilytetään Viron kirjallisuusmuseon kulttuurihistoriallisessa arkistossa (Eesti Kirjandusmuuseum, Eesti Kultuurilooline Arhiiv). Uibopuun kirjoitusten kokoelma on päätynyt Viron kirjallisuusmuseon arkistoon eri tahoilta. Uibopuun itsensä säästämien kirjeiden lahjoittaja ei ole tiedossa, mutta luultavasti kirjeet on lahjoittanut Uibopuun kuoleman jälkeen hänen toinen aviopuolisonsa.
Uibopuu ja Reijonen käsittelivät mahdollista myöhempää kiinnostusta kirjeitään kohtaan useaan otteeseen kirjeenvaihdossaan vuosikymmenten kuluessa. Alkuun pohdinta kirjeiden kohtalosta oli pikemminkin vitsailua, myöhemmin se muuttui vakavammaksi. Varhaisimpiin mainintoihin kirjeidensä tutkimisesta lukeutuu Reijosen vuonna 1949 kirjoittama kirje, jossa hän kirjoitti seuraavasti:
”Kun kuoltuamme, saatuamme kummatkin Nobel-palkinnon, meidän kirjeenvaihtoamme tutkitaan, on minun kirjeissäni varmasti villasukilla tärkeä osuus, sukkasanaa on viljelty varsin tiheästi.”
Vaikka Reijonen vain leikki ajatuksella kirjeenvaihdon tutkimisesta, kirje kuitenkin osoittaa sen, että pariskunta oli tietoinen mahdollisesta myöhemmästä kiinnostuksesta kirjeitään kohtaan jo melko varhaisessa vaiheessa kirjeenvaihtoa. Kirjeiden tutkimusta puoltaakin se, että Uibopuu ja Reijonen olivat tietoisia sekä kirjeiden merkityksestä laajemmalle yleisölle että omasta asemastaan kulttuuritoimijoina ja julkisuuden henkilöinä. Vahvistusta siitä, että kirjeet sopivat tutkimuskohteeksi, antaa myös se, että Uibopuu ja Reijonen tallensivat kirjeensä melko huolellisesti jo kirjeenvaihdon alusta alkaen. Reijonen esimerkiksi kertoi säilyttävänsä Uibopuulta saamiaan kirjeitä vuodesta 1944 alkaen laatikoissa. Uibopuu taas kertoi säilyttävänsä suurta osaa kirjeistään kansioissa.
Uibopuun ja Reijosen vaihtelevista ja osittain ristiriitaisista ajatuksista koskien kirjeidensä myöhempää tutkimista on poimittavissa seuraavat ohjenuorat:
- kirjeiden tulee olla yleisöltä kielletty vähintään kymmenen vuotta,
- päätösvalta on kirjeiden juridisella omistajalla eli saajalla ja
- kaikkein yksityisin jääköön tutkimuksen ulkopuolelle.
Kirjeitä tutkiessa olen pyrkinyt noudattamaan näitä toiveita mahdollisimman hyvin. Ensinnäkin kirjeet ehtivät olla reilusti yli toivotun ajan arkistossa ennen kuin ryhdyin tutkimaan niitä. Uibopuun ja Reijosen kuolemasta on lisäksi kulunut jo yli 25 vuotta.
Toiseksi Uibopuu vahvisti useammassa kirjeessään, että Reijosella oli päätösvalta saamiensa kirjeiden jatkokäsittelystä. Reijosella oli vahva tahto saada kirjeet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon talteen. Reijonen näki kirjeiden olevan arvokkaita dokumentteja, jotka kertoivat kirjailijoiden elämänkohtaloista ja pakolaisuudesta. Samalla hän kuitenkin näki niiden sisältävän myös arkoja, henkilökohtaisia asioita. Myös Uibopuu näki, että kirjeissä oli paljon yleistä ja hyödyllistä tietoa, mutta samalla hänellä oli huolia liittyen kirjeidensä oikeanlaiseen käsittelyyn. Kirjeet olivat hänestä liian henkilökohtaisia ja tilanteeltaan liian ”erikoislaatuisia”, jotta ulkopuoliset voisivat ymmärtää ja käsitellä niitä oikein. Hän ei pitänyt siitä, että kirjailijoiden henkilökohtainen elämä asetetaan esille – tärkeää eivät olleet henkilökohtaiset asiat, vaan hänen työnsä. Hän pohti, pitäisikö kirjeet polttaa vai erotella niistä osa, joka oli täysin henkilökohtainen. Reijonen tuumi samansuuntaisesti, oliko kirjeiden paikka SKS:n arkistossa vai kesämökin saunan uunissa, josta voisi ”saada hyvät löylyt ja käydä uimassa löylyjen päälle”. Vuonna 1996 – vuosi ennen kuolemaansa – Uibopuu kirjoitti Reijosen tyttärelle, että konkreettisessa mielessä kirjeistä voisi olla hyötyä Reijosen kesämökin saunan uunin sytykkeinä, mutta abstraktissa mielessä ne voisi jättää kellastumaan johonkin arkistoon, ”kunnes joku tutkija, jolla on taipumusta vieraitten yksityiselämän selittämiseen, keksii siitä hyötyä itselleen”. 1990-luvun alussa Uibopuu suunnitteli myös omien kirjoitustensa – mukaan lukien hänen hyvin laaja kirjeenvaihtonsa – lahjoittamista Viron kirjallisuusmuseolle (Eesti Kirjandusmuuseum), jossa niitä tänä päivänä säilytetäänkin.
Kolmanneksi olen pyrkinyt jättämään asianomaisten toiveesta kaikkein yksityisluontoisimman tutkimukseni ulkopuolelle. Yksityisluontoisena olen pitänyt esimerkiksi parisuhteeseen liittyviä intiimiasioita ja avioeroa. Viimeisimmän käsittelemättä jättämistä toivoi Uibopuun mukaan Reijonen, joka oli esittänyt heidän eronsa yhteydessä toiveen, ettei kumpikaan osapuoli käsittelisi julkisissa yhteyksissä heidän avioliittoaan. Luultavasti osa avioeroa käsittelevistä kirjeistä on tästä syystä jätetty Reijosen jälkipolven omistukseen. Toisaalta Reijonen itse kuitenkin halusi saada kirjeet arkistoon, joten hän on ollut tietoinen niiden päätymisestä julkisuuteen. Olenkin päätynyt tutkimuksessani käsittelemään myös Uibopuun ja Reijosen avioliittoa, jonka sivuuttaminen täysin on elämäkerrallista tutkimusta tehdessä hankalaa. Olen pyrkinyt kuitenkin noudattamaan Reijosen toivetta avioeroon liittyen ja jättänyt käsittelemättä tarkemmin tätä aihetta.
Arkistolähteet
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma, Tuuli Reijosen arkisto, Valev Uibopuun kirjeet Tuuli Reijoselle.
Eesti Kirjandusmuuseum, Eesti Kultuurilooline Arhiiv, Valev Uibopuun arkisto, Tuuli Reijosen kirjeet Valev Uibopuulle ja Valev Uibopuun kirjeet Inari Liinamaalle
Kirjallisuutta
Leskelä-Kärki, Maarit 2017. Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Vantaa: Avain.