Yliluonnollinen sota – suomalaisten uskomusmaailma II maailmansodassa

Kun 14 vuotta sitten aloitin perinteenkeruutyön Kainuussa, löysin ihmeellisiä tarinoita syrjäperukoiden asukkaista, rappareista ja laukkuryssistä. Vanhat tarinoivat koko ajan. Kun jumalanpalvelus alkoi, he hiljenivät hetkeksi ja ottivat lakit päästään. Heti kun palvelus oli ohi, tarinointi oli taas täydessä käynnissä.

II maailmansodan uskomustarinoista innostuin, kun kuulin ennen talvisotaa Suomussalmella nähdystä kirkkaasta rististä itäisellä yötaivaalla. Kinnusen Taavetti kuuli Karjalasta päin sotatorven töräyksen. Revontulet roihusivat taivaalla ja lumi värjäytyi verenpunaiseksi. Kuolemanlinnut liitelivät ja oravat pakkautuivat kotipihoihin. Nämä merkit enteilivät sotaa.

Talvella 2011 hyrynsalmelainen mies uppoutui muistelemaan tapausta, joka oli jäänyt häntä vaivaamaan, ja johon hän ei ollut järjellistä selitystä löytänyt. Jatkosodassa nimittäin yhteen venäläiseen sotilaaseen eivät luodit pystyneet. Suomalaiset ampuvat lähietäisyydeltä konepistooleilla ja pikakivääreillä, mutta vihollinen vain asteli, kuin ei tietäisi räiskinnästä mitään. Lopulta luutnantti huusi: ”Tuli seis, nyt taidetaan olla korkeampien voimien kanssa tekemisissä.”

Hiljalleen kokijoille tosikokemuksia talvi-, jatko- ja Lapin sodasta kantautui korviini lisää. Kun kajaanilaismies kertoi, miten unenhaltija pelasti hänen henkensä Tali-Ihantalan taistelussa, tajusin löytäneeni aiheen väitöskirjaan. Aihe nousi kentältä. Tästä kansan syvien rivien vanhat ihmiset halusivat nyt puhua.

Päätin kerätä koko Suomen laajuisen aineiston II maailmansodan uskomustarinaperinteestä ja yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista sekä rakentaa kokonaisuudesta aikajanalla sodasta toiseen etenevän ja sotien kulkuun kytkeytyvän kartoitetun kokonaisuuden.

Oli arvoitus löytäisinkö tarinoita jokaisesta Suomen kolkasta. Minulle tuttua oli itäinen tarinaperinne, Lapin tiesin myös taikamaaksi. Mutta entä länsisuomalaiset, saisinko kerättyä aineiston myös Länsi-Suomesta?

Väitöskirjan kirjoittamiseen ryhdyin toukokuussa 2017. Aloitin tiedotuksen ruohonjuuritason veteraani- ja lottajärjestöihin, Karjalaseuraan ja kotiseutuyhdistyksiin. Sana kiiri vauhdilla, koitti tarinoiden vyöry. Ehdotin muistitietokeruuta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja 4.6.2017, Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, käynnistyi marraskuun loppuun asti jatkuva keruu Yliluonnollinen sota.

Olen haastatellut neljässä kuukaudessa jo 76 ihmistä. Yhteydenotot ovat tulleet tasaisesti ympäri Suomen. Sodan inhimillinen tragedia on kaikille yhteinen. Yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset ovat vahvoja tunnemuistoja, ja ne ovat säilyneet sukujen ja perheen perimätietona tai ihmisen yksityisinä kokemuksina.

Talvi-, jatko- ja Lapin sota olivat inhimillisesti katsoen herkkää aikaa, ja yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset olivat yleisiä. Sota aiheutti pelkoa, epätietoisuutta, huolta, uhkaa ja hätää. Moni ihminen on kokenut outoja juuri sotarintamalla, kotirintamalla tai evakkotiellä, ja usein se on ollut ihmisen ainoa yliluonnollinen elämys. Muistot ovat kiteytyneet ja muuttuneet vuosikymmenten varrella. Usein sodan yliluonnolliseksi tulkittu tapaus on jäänyt askarruttamaan vuosikymmeniksi.

Kenttätyöaineistoni ja arkistotutkimuksen perusteella suurin osa sota-aikaisista yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista ja uskomustarinoista liittyy erilaisiin kuoleman aavistuksiin, enteisiin ja näkyihin. Ennemerkkejä on luettu etu- ja jälkikäteen. Eniten tarinaperintöä liittyy kesän 1944 vetäytymistaisteluihin Karjalankannaksella. ”Kannaksen enkeli” ilmestyi sadoille suomalaissotilaille. Kertojasta riippuen enkeli joko käänsi selkänsä tai levitti siipensä suojellakseen. Samat uskomukselliset symbolit toistuvat, ja kansanusko ja kristinusko lyövät sulavasti kättä. Tarinoissa vilisevät sankarit, marttyyrit, uhrit, enkelit ja haltijat.

Tarinat ja yliluonnollisiksi tulkitut tapahtumat ovat antaneet lohtua ja turvaa, luoneet merkitystä synkimpiin hetkiin ja auttaneet valmistautumaan pahimpaan. Yliluonnollinen kuvasto tuo esille sodan inhimillisen todellisuuden. Ihmiset ovat purkaneet kokemaansa sanoihin tuuri, vaisto tai kuudes aisti. Monen tapauksen taustalla on syvä väsymys tulihelvetissä. Vaikka tapahtumia on tulkittu, on ne toisinaan haluttu säilyttää salaperäisiä muistoina yrittämättäkään purkaa niitä auki tai löytää niille rationaalisia selityksiä. Useat tapaukset ovat jääneet kertojille selittämättömiksi.

Kulttuuriantropologina tutkin tarinaperintöä kulttuurisessa kontekstissa. Tarinat ovat vanhan kertomusperinteen jatkumoa, osa laajempaa kollektiivista muistoa ja kulttuurisesti vuosikymmenten aikana muovautunutta mielikuvaa sota-ajan Suomesta. Sotainen itäraja on ollut vuosisadat tarinoiden lähde, ja vainolaistarinoiden perintö säteilee myös nuoreen II maailmansodan tarinaperintöön. Tarinat liittyvät osaksi paikallista, alueellista, kansallista ja kansainvälistä II maailmansodan maailmankuvaa ja kokemusmaailmaa. Tutkimuksessani ihmisten omat selitykset ja tulkinnat ovat keskiössä.

Väitöskirjassani haluan vastata kysymyksiin: Kuka tarinoita on kertonut? Milloin? Missä? Kenelle? Miksi? Millaisia olivat kotirintaman tarinat? Kuinka eri puolilta Suomea rintamille tulleiden sotilaiden tarinat poikkesivat toisistaan? Missä sodan vaiheissa tarinoita kerrottiin? Asemasota? Hyökkäysvaihe? Syntyikö sodassa omia tarinatyyppejä? Kuinka muisto on muuttunut vuosikymmenten aikana? Kuinka perimätieto on siirtynyt veteraanien jälkeläisille ja miten arvokas aineeton kulttuuriperintö voitaisiin siirtää tuleville polville?

II maailmansota muodostaa rajan vanhan ja modernin Suomen välille. II maailmansodan aikaan elettiin vielä agraarisessa Suomessa ja vanhan uskomusperinnön kuvasto oli elävänä läsnä. Sotien jälkeen alkoi kiihkeä jälleenrakennus, ja sotien henkiset paineet haluttiin unohtaa. Vanhasta uskomusperinteestä pyristeltiin eroon. Yliluonnolliset ilmiöt olivat asioita, joista oli parasta vaieta. Veteraaneja kuvataankin sotien jälkeen vaitonaisiksi. He puhuivat vain tarkoin valikoiduille ihmisille arimmista tunnemuistoista. Erityisesti 1960–70-luvuilla veteraanit ovat kertoneet jopa heihin kohdistuneesta väheksynnästä. ”Mitäs menitte”, saatettiin tokaista. Aivan kuin sotaan meneminen olisi ollut vapaaehtoista.

Ajankohta on tälle tutkimukselle suotuisa. Uusimmassa tutkimuksessa on tartuttu II maailmansodan tunnekokemuksiin, mutta uskomustarinaperinteen ja yliluonnollisiksi tulkittujen kokemusten näkökulma II maailmansotaan on uusi. Sodista on kulunut jo yli 70 vuotta, ja keskusteluilmapiiri on muuttunut niin, että vaikeita ja synkkiä aiheita otetaan käsittelyyn. Myös historiallinen perspektiivi auttaa: sota on jo etäällä, ja mieleenpainuvimmat hetket ovat nousseet pintaan ja yhdentekevät siivilöityneet pois.

Veteraanit ovat hyvin vanhoja, ja nyt on viimeinen aika kerätä muistot talteen. Onneksi moni haluaa kertoa kokemuksistaan. Moni onkin sanonut: ”Nyt minä kerron totuuden. Minulla ei ole mitään salattavaa”. Arvokas perintö halutaan siirtää tuleville polville.

Usein ihmiset ovat tunteneet olevansa yksin selittämättömän kokemuksensa kanssa. Kun yksittäiset kokemukset ja tarinat yhdistyvät toisiin, voi tunne olla eheyttävä. Nyt koottava syvää elämänkokemusta sykkivä aineisto on autenttista kertomaa. Tuon sen esille kertojiensa näköisenä ja perintöä kunnioittaen.