Häpeälliset, hekumalliset omakustanteet

Aloitin korkeakouluharjoitteluni SKS:n kirjastossa keväällä, toukokuun toisella viikolla. Kirjastoalasta kiinnostuneelle kirjallisuuden opiskelijalle harjoittelujakso on ollut antoisa: Kuukausiin on mahtunut monenlaisia hetkiä kahvihuonekeskusteluista kokouksiin ja asiakaskohtaamisista varaston hyllyväleissä harhailuun. Olen päässyt tutustumaan aineistohankintaan, näyttely- ja tapahtumasuunnitteluun, luettelointiin.

Yksi työtehtävistäni on koskenut omakustanteita. SKS:n kirjastolla on oma luokituskaavansa, jonka mukaan kokoelmat on järjestetty hyllyihin ja tietokantoihin. Kirjastonhoitajana ja sihteerinä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä toimineen Eemil Aukusti Tunkelon (1870−1953) muotoileman luokitusjärjestelmän elinvaiheisiin voi tutustua SKS:n nettisivuilta löytyvässä Tunkelon kaavan mukaan -verkkonäyttelyssä. Esimerkkinä harvakseltaan ilmenevästä tarpeesta luoda uusia luokkia näyttelyssä mainitaan vuonna 2014 luotu kategoria Ao eli omakustanteet. Laskeneiden painokustannusten myötä omakustanteisten tekstikokonaisuuksien määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut, ja vaikkei kirjasto nykyisellään pääsääntöisesti ostohanki omakustanteita, hyllyluokka karttuu lahjoituksista.

Kirjasto luokituskaavoineen on kuitenkin verkkaiseen tahtiin elävä olento. Monet ennen vuotta 2014 kirjaston kokoelmiin saapuneet omakustanteet eivät ole vielä löytäneet tietään uudehkon luokkapaikkansa hyllyille. Niinpä käyn läpi kaunokirjallisuuden avokokoelmia ja poimin käsiini potentiaalisia siirrettäviä.

Miksi siirtoja ylipäätään tehdään? Kokoelmat elävät sen mukaan, millaisia aineistoja kirjastoon kertyy, ja luokitusten pyrkimys on ennen kaikkea tukea aineistojen löytymistä ja säilymistä. Omakustanteisiin liittyy omanlaisiaan erityiskysymyksiä suhteessa muuhun kirjallisuuteen muun muassa tekijyyden ja kirjallisuussosiologisten aspektien osalta. Kymmenen vuotta sitten perustetun luokan on tarkoitus helpottaa esimerkiksi mahdollisia tutkijoita hahmottamaan moninaista omakustanneaineistoa.

Kun käyn läpi kirjoja ja niiden tietueita, luokituskaavan uudelleenarviointi ja täydennys osana kokoelmatyötä konkretisoituu. Alan myös miettiä omakustanteisiin liittyviä mielikuvia.

Väitöskirjatutkija Anne Mölsä kirjoittaa muutaman vuoden takaisessa Nuoren voiman jutussaan omakustanteiden imagossa tapahtuneesta/tapahtuvasta muutoksesta. 2010-luvun mediatekstejä analysoinut Mölsä kuvaa omakustanteiden mediakäsittelyä suppeaksi. Silloin kun omakustanteita on käsitelty, niihin on liitetty ”ulkopuolisuuden, epäammattimaisuuden ja jopa häpeällisyyden merkityksiä”. Viime vuosina omakustanteiden julkisuuskuva on Mölsän mukaan kuitenkin monipuolistunut ainakin ja erityisesti runouden piirissä; Susinukke Kosolan ja Ester Nuori Lepän kaltaiset runoilijat osoittavat, että omakustanteet voivat tulla nähdyksi myös arvostettuina kirjallisina taideteoksina ja mikrokustantaminen olla uskottava osa tekijäkuvaa.

Silti harva omakustanne nousee kirjallisuuden kentällä merkittäväksi. Mölsän sanoin:”kevyelläkin perehtymisellä selviää, että suurin osa omakustannekirjoista ei täytä ’korkeatasoisuuden’ tai ’taiteellisen merkittävyyden’ kriteereitä.”

Monet läpikäymistäni kirjoista ovat syntyneet jo reilusti ennen viime vuosien kehityskulkuja, mutta yhtä kaikki kysymys kirjallisesta laadusta on liimautunut omakustanteiden kylkeen. Oman työtehtäväni kannalta laadun arvioiminen ei kuitenkaan ole oleellista. En varsinaisesti ole Mölsän kanssa eri mieltä siitä, että suuri osa omakustannekirjoista ei täytä ”taiteellisen merkittävyyden” kriteereitä. Toisaalta, onko kustantamon koneiston läpikäyminen myöskään automaattinen taiteellinen laatutakuu? Mikä kellekin, enemmän tai vähemmän perustellusti, on taiteellisesti merkittävää? Jätän taidefilosofiset mietinnät tältä erää muiden murheeksi.

Taiteellinen merkittävyys ja kirjallisuudellisuus ovat nimittäin vain yksi katsontakulma omakustanteisiin. SKS:n kaltaisen institutionalisoituneen kirjallisuustoimijan, tieteellisen seuran ja kulttuurijärjestön hengessä omakustanteilla voi nähdä myös esimerkiksi muistitiedollista arvoa. Millaisista asioista ihmiset kirjoittivat ja kirjoittavat omakustanteita, millaisia elämänkokemuksia, erityisyyksiä, tunteita ja ajankuvaa sivuilta välittyy?

Silmäilemäni omakustanteet ovat olleet pääosin runokokoelmia sekä kertomakirjallisuutta – käynhän läpi nimenomaan kaunokirjallisuuden hyllyjä – mutta Ao-luokkaan kuuluu muutakin. Omakustanteiden moninaisesta joukosta löytyy muistelmia, elämäkertoja, sukututkimusta, paikallishistoriaa ja kansanperinnejulkaisuja, pamfletteja – uteliaisuuttani satun Finnassa seikkaillessani löytämään omakustanteita itseäänkin käsittelevän teoksen kirjallisuudentutkimuksen puolelta, Alli Listeen Omat ja kustannetut (1972) -nimisen ”kirjallisuuspoliittisen pamfletin”. Henkilökohtaisten merkitysten lisäksi kansien väliin on tallentunut myös pienien yhteisöjen ja ilmiöiden historiaa, ääniä kirjallisuusinstituutioiden ulkopuolelta.

Mölsän sivuama häpeä on myös itsessään varsin kiinnostavaa. Useinhan häpeä on lähellä ihmisyyden ydintä, sitä, mikä meissä on herkkää, sotkuista ja haurasta.

Minua häpeä(mättömyys) viehättää. Olen väsähtäneessä, päivätorkuista haaveilevassa mielentilassa, kun ensi kerran tutkiskelen Sirpa Hännisen Sylin tarpeessa -runokokoelmaa (1997). Nimi puhuttelee minua, ja kirjan syntyvuosi on sama kuin omani. Naurahdan ääneen kääntäessäni nimiösivun takaa esiin sanat ”TEKIJÄN KUSTANNUKSELLA”. Sananparren itseironinen kaksoismerkitys iskee hyvällä tavalla: kirjoittaminen, jos mikä, on monin tasoin tekijänsä kustannuksella tapahtuvaa toimintaa.

Kun kriittinen lukijaääni päässäni yrittää editoida runokokoelman kielellistä ilmaisua, hyssyttelen sitä. Eikö välillä voi vain ottaa avoimesti vastaan ja nauttia siitä, mitä tarjotaan? Raaka tunne, vilpittömyys, itsensä paljastaminen ja huumori yhdistyvät kesäpäivääni maustavaksi lukukokemukseksi. ”Ei säädytön, mutta estoton!”, kirja julistaa takakansitekstinsä seassa. Sivut tihkuvat kosketuksen kaipuuta, hylätyksi tulemisen surua ja rietastelun riemua. Hännisen huumori hymyilyttää minua: ”Pyhäinpäiväksi rukoilin miestä. / Ei lähettänyt. Lähetti ihottuman.”

Itseironista huumoria löytyy myös muiden kirjoittajien teksteistä. Eräs mieleeni jäänyt tapaus on kuvataiteilija Ilmari Huitin nimellä J. G. Könnäri julkaisema omakustanne Joutavia juttuja (1959). Lempiasiani Huitin taiteilijuutta ja taideteoksiakin käsittelevässä kirjassa on ehdottomasti sen viimeinen sivu, ”LOPPULIPSAHDUS”:

Hänninen, Sirpa 1997. Sylin tarpeessa. Sylin tarpeessa : runoja | Helka-kirjastot | SKS Finna

Könnäri, J. G. (Huitti, Ilmari) 1959. Joutavia juttuja. Joutavia juttuja | Helka-kirjastot | SKS Finna

Liste, Alli 1972. Omat ja kustannetut – kirjallisuuspoliittinen pamfletti. Omat ja kustannetut : kirjallisuuspoliittinen pamfletti | Helka-kirjastot | SKS Finna

Mölsä, Anne 2019. Tekijä luo omakustanteen uskottavuuden – mikrokustantamisessa kiinnostaa omaehtoisuus | Nuori Voima

Verkkonäyttely ”Tunkelon kaavan mukaan” Tunkelon kaavan mukaan | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (finlit.fi)