SKS avaa Mika Waltaria koskevan lehtiartikkelin synnyn taustoja

Mika Waltarin Leena Ilmarille vuosina 1945–1946 lähettämiä kirjeitä ja runoelmaa koskeva Helsingin Sanomien artikkeli (11.12.2024) ja sen jälkeen HS:n, Ylen ja muiden tiedostusvälineiden julkaisemat jatkoartikkelit sekä sosiaalisen median palstoilla käyty keskustelu herättävät keskustelua ja tunteita.

Haluamme kertoa, miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Ilmarin SKS:lle vuonna 2004 luovuttamat kirjeet käyttöön ja millä tavalla HS:n artikkeli syntyi.

Ilmari on säilyttänyt Waltarin hänelle lähettämät kirjeet ja runot vuosikymmeniä itsellään, kunnes on yhdessä Ritva Haavikon kanssa luovuttanut ne SKS:n arkistoon. Luovutussopimukseen on kirjattu, että aineisto on pidettävä suljettuna 1.1.2024 saakka, mutta sen jälkeiselle ajalle ei ole rajoituksia. Sopimuksessa myös määriteltiin, että aineiston saa luetteloida SKS:ssa, mutta tietoa niistä ei saa julkaista tiedotusvälineille ennen 1.1.2024.

Luovutussopimuksen maininta tiedotusvälineistä osoittaa, että Ilmari tiesi, että aineisto herättäisi julkista mielenkiintoa. Hän kuitenkin halusi aineiston säilyvän ja olevan käytettävissä käyttörajoituksen päätyttyä. SKS noudattaa asiassa Leena Ilmarin toivetta ja hänen kanssaan tehtyä sopimusta.

SKS:n arkiston on voitava tarjota käyttöön myös niin sanottua kiusallista kulttuuriperintöä, eli sellaista aineistoa, joka ei näytä menneisyyden henkilöitä vain myönteisessä valossa, vaan kuvaa kaikkia inhimillisen elämän puolia. Waltarin kirjeet ja runoelma ovat hänen itsensä kirjoittamaa alkuperäisaineistoa, mutta niiden tulkitseminen, todenmukaisuuden tai merkityksen arvioiminen ei ole suoraviivainen tehtävä.

Kulttuuriperintöaineistojen säilyttäminen ja asianmukainen käyttöön antaminen on SKS:n tehtävä. Helsingin Sanomien artikkeli on tehty journalistisin perustein, Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeita noudattaen, ja arkistoaineiston luovutussopimuksen ehtojen mukaisesti. Arkisto noudattaa oman alansa ammattietiikkaa. Arkiston ei tule toimia portinvartijana, vaan tarjota aineistoa käytettäväksi niin laajasti kuin mahdollista, luovutussopimusten rajoitukset huomioiden. Mika Waltarin perikuntaan oltiin yhteydessä ennen Helsingin Sanomien artikkelin ilmestymistä. Kerroimme aineiston olemassaolosta ja avautumisesta ja tarjosimme mahdollisuuden tutustua siihen ennen artikkelin julkaisemista. Myös HS on ollut yhteydessä perikuntaan ennen artikkelin ilmestymistä.

Kuten monissa aiheesta kirjoitetuissa artikkeleissa korostetaan, nyt avautunut aineisto ei tule juuri muuttamaan kuvaa Waltarin elämästä tai hänen kirjallisen tuotantonsa arvosta. Aineiston olemassaolo ei myöskään ole uutinen, sillä myös Waltari itse on tuonut sen esiin, ja mainintoja on ollut useissa muissakin lähteissä.

Tämä ei vähennä aineiston kulttuuriperintöarvoa. Aineiston tulee säilyä ja olla jatkossakin käytettävissä osana SKS:n kokoelmia. Samalla kun keskustelu julkisuudessa jatkuu vilkkaana, alkuperäiseen käsikirjoitusaineistoon on edelleen tutustunut vain muutama ihminen. Arkistoaineistojen tutkiminen ja tulkitseminen on vaativa tehtävä ja edellyttää viime kädessä arkistossa paikan päällä tehtyä tutkimusta ja asiaan paneutumista.