SKS:n vastaajaverkosto esittäytyy: Salme Tarkiainen innostui kirjoittamaan omista muistoistaan kuultuaan tarinan lehmäparaatista

Rovaniemeläinen Salme Tarkiainen inspiroituu erityisesti ääneen ja kuulemiseen liittyvistä SKS:n muistitietokeruista. Pyysimme Salmea, joka on myös SKS:n arkiston vastaajaverkoston jäsen, kertomaan ajatuksiaan keruistamme ja elämästä ylipäätään.

Miksi vastaat SKS:n keruisiin? Mikä sai sinut vastaamaan ensimmäisen kerran?

– Lapissa syntyneenä ja kasvaneena olen tottunut tarinankuulija. Monet minulle tuntemattomat ihmiset ja sattumukset ovat tulleet juttujen ja anekdoottien myötä tutuiksi.

Parikymmentä vuotta sitten toimin opettajana kurssilla, jonka yhtenä tavoitteena oli koota paikallistietoutta ja tarinoita alueella toimivien matkailuyrittäjien käyttöön. Kurssimateriaalia etsiessäni löysin paksun nipun kopioita suurkerääjä Tilda Tasalan muistiinpanoista. Säntillisellä kätilön käsialalla kirjoitetuista merkinnöistä mieleen jäi erityisesti ”lehmäparaati”: kertomus hyvänä karjanhoitajana tunnetusta emännästä, jonka arkkua kirkkomaalle kuljettanutta venettä lehmät seurasivat jokirantaa niin pitkälle kuin suinkin pääsivät. Pieni tarina, mutta koskettavuudessaan ja merkitsevyydessään valtavasti ajatuksia herättävä.

Ehkä ajatus omien ja omaan elämään liittyvien muistojen tallentamisesta jäi kytemään tuon löydön innoittamana. Ensimmäisen kerran taisin tarttua toimeen, kun keruun aiheena oli suomalainen hiljaisuus.

Mikä keruu on ollut sinulle tärkein? Miksi?

– Hiljaisuusaiheen lisäksi olen kirjoittanut äänimaisemista ja osallistunut myös kasettiaiheiseen keruuseen. Ilmeisesti siis ääni, äänettömyys ja kuuleminen ovat minulle erityisen tärkeitä aiheita – ilman, että olisin asiaa sen kummemmin ajatellut tai tiedostanut. Ehkä kuulon merkitys aistina on lapsesta asti likinäköiselle erityisen suuri.

Mikä tuottaa sinulle iloa?

– Hupaisaa, mutta aivan ensimmäisenä mieleeni putkahtanut sana on hiljaisuus! Minulle hiljaisuus saattaa tarkoittaa linnunlaulua, veden solinaa, seinäkellon tikitystä, lasten ääniä ja jopa kärpästen surinaa. Kaikkia elämän pieniä, kauniita asioita, ja ääniä, jotka eivät ole ikäviä tai häiritseviä. Iloa tuottavat myös lukeminen, kirjoittaminen ja kaikenlainen uuden oppiminen. Ja puutarhanhoito.

Kenet (elävän, kuolleen tai vaikka kuvitteellisen hahmon) haluaisit tavata? Miksi? Mitä tekisitte yhdessä?

– Meillä ihmisillä on tapana rakentaa mielikuvia meille tuntemattomista henkilöistä. Mikä pettymys, jos kirjailija, josta pitää, tai suuresti ihailtu taiteilija osoittautuukin ihan erilaiseksi kuin olemme kuvitelleet. Kirjailija puhukoon siis kirjojensa, säveltäjä säveltensä kautta. Mieluummin kuin ketään muuta haluaisin tavata lähes kolme vuosikymmentä sitten edesmenneen äitini.

Kun äiti kuoli, olin yli kolmenkymmenen, aikuinen siis, mutta en kyllin aikuistunut kuullakseni ja kuunnellakseni. Nyt kuulisin kaiken sen, mikä aikanaan jäi kuulematta. Luulen myös, että pyytäisimme mukaan kolmannenkin keskustelijan, äidin isän, minun pappani, jota en koskaan tavannut.

San Franciscossa syntynyt isoisä oli muuttanut tuntemattomaan kotimaahansa, saanut oman perheen, mennyt sotaan ja palannut sieltä haavoittuneena. Kohtalokas haavoittuminen oli päättänyt hänen elämänsä, kun äitini oli ollut vasta nuori tyttö.

Ehkä meillä olisi paljon puhuttavaa, ehkä antaisimme hiljaisuuden puhua. Paikka, jossa kohtaisimme, olisi pienen kosken partaalla, sen talon vierellä, jonka pappani oli vielä ennen kuolemaansa ehtinyt rakentaa Lapin sodassa tuhotun tilalle.

Millaisia kesäsuunnitelmia sinulla on?

– Lapin kesä on lyhyt, eikä aikaa ole hukattavaksi. Ainakaan puutarhaharrastajalla. Kesäsuunnitelmien sijaa numero yksi pitää siis puutarhanhoito. Puutarha on vielä nuori eikä kovin suuri, mutta tekemistä siellä on aina. Kasviystävien kanssa seurustelun lisäksi puronvarren puutarhassa tulee solmittua monia uusia tuttavuuksia: kirkkaan metallinvihreinä loistavat neidonkorennot ovat kuin kaukaisista sademetsistä tänne napapiirille lennähtäneitä. Ja mistä ihmeestä ilmestyi keltainen leppäkerttu, jonka mustat pilkut eivät olleetkaan pilkkuja, vaan ruutuja?

Muita mahdollisia terveisiä?

– Tässä ajassa, taas ja jälleen, tuo suurta lohtua se, että on jotain sellaista kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: täynnä muistiin merkittyä elämää.