Aineeton kulttuuriperintö – viulunsoiton, sienestyksen ja maksalaatikon yhteinen nimittäjä

Millaisia vaikutuksia Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksella on yhteiskunnassa ja mitä uusia ajatuksia ja tutkimusideoita kirjaprojekti meissä herätti? Blogikirjoitus perustuu Heidi Henriikka Mäkelän ja Outi Valon esitelmään Aineeton kulttuuriperintö: käsite, käytäntö, politiikka -teoksen julkistusseminaarissa.

Unescon sopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta solmittiin vuonna 2003. Sopimuksen mukaan ”Aineettomalla kulttuuriperinnöllä” tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään.” Käytännössä sopimus tarkoittaa kulttuuriperintöilmiöiden tukemista eri alueilla, kansainvälisten listojen ylläpitoa, sekä sopimuksen velvoittamia jäsenmaiden kansallisia listoja. Suomen valtio ratifioi sopimuksen vuonna 2013, ja sen toimeenpanosta vastaa Museovirasto. Suomessa luettelointi toteutetaan osallistavasti ja se aloitettiin vuonna 2016 avaamalla aineetonkulttuuriperinto.fi-sivusto ja sen alaisuudessa toimiva Elävän perinnön wikiluettelo.

Aineeton kulttuuriperintö on käsitteenä käytännössä aina kytköksissä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimukseen. Se kumpuaa toisen maailmansodan jälkeisestä kulttuuripolitiikasta, jossa tavoiteltiin suuria unelmia, kuten maailmanrauhaa ja dekolonisaatiota. Samalla kansainväliseen suojelusopimukseen sisällytetty käsite on alkanut usealla kielialueella korvata folkloren ja kansanperinteen käsitteitä.

Suomesta kansainvälisten listojen kohteita ovat saunaperinne (2020), kaustislainen viulunsoitto (2021), sekä monikansallisina kohteina pohjoismaalainen limisaumaveneperinne (2021) ja käsinvalmistettuun lasiin liittyvä tieto, taito ja tekniikat (2023). Opetusministeriö on ehdottanut seuraavaksi kohteeksi Suomen ja Ruotsin yhdessä hakemaa lippokalastuskulttuuria, jonka lisäämisestä ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon Unescon komiteakokous tekee päätöksensä vuonna 2026.

Toimittamassamme kirjassa tarkastelemme aineettomaksi kulttuuriperinnöksi nimettyjen ilmiöiden ja nimeämisprosessien historiallisia ja yhteiskunnallisia kytköksiä sekä vaikutuksia. Oma kirjan lukumme paneutui kaustislaiseen viulunsoittoon. Tarkastelumme avaa sitä, miten kohteita tuodaan perintöluetteloissa esiin, mitä kuvastoja painotetaan ja mitä jätetään taka-alalle. Kirjan toimittaminen inspiroi meitä myös monien uusien aiheiden pariin aineettomaan kulttuuriperintöön liittyen. Työn alla on artikkeleita muun muassa siitä, miten kansainvälinen Unesco-luettelointi voi vaikuttaa myös paikallisella tasolla esimerkiksi paikallispolitiikassa, ja miten luettelointia voivat edeltää yhteisöjä eri tavoin yhtenäistävät kulttuuriperintöprosessit.

Aineettoman kulttuuriperinnön sopimus näkyy yhteiskunnassa juuri nyt monin eri tavoin, ja kansainvälisellä valtioiden välisellä sopimuksella on mielenkiintoisia vaikutuksia myös paikallisesti eri perintökohteissa. Esimerkiksi Kaustisella sopimus on vaikuttanut niin, että kansanmusiikin harrastajamäärät ovat nousseet, samoin matkailuhankkeiden määrä. Hakemuksen painottama yhteisölähtöisyys on hakuprosessin jälkeen tullut osaksi montaa muutakin toiminta-aluetta, oli sitten kyse kaustislaisen viulunsoiton museoesittelyistä, arkistoinnista tai julkaisutyöstä.

Islantilainen tutkija Valdimar Hafstein on todennut aineettoman kulttuuriperinnön käsitteen nousseen sateenvarjoksi, jonka alla voi yhdistää esimerkiksi haitarinsoiton ja akupunktion – tai viulunsoiton, sienestyksen ja maksalaatikon, kuten Elävän perinnön wikiluettelossa nähdään. Kaustisella Kansanmusiikki-instituutissa tämä on näkynyt varsin konkreettisesti kansainvälisten hankkeiden kautta: kun niitä ennen toteutettiin pitkälti toisten kansanmusiikkikohteiden kanssa, on yhteinen kattokäsite tuonut samojen suojelutoimenpiteiden äärelle monia erilaisia prosesseja käsityöstä musiikkiin ja tarinankerrontaan. Ja kun kaustislainen viulunsoitto listattiin, kirjattiin päätökseen toive siitä, että kohteen päätyminen kansainväliseen luetteloon lisäisi kiinnostusta perinteeseen myös laajemmin paikallisella tasolla. Tämäkin on toteutunut, kun ”elävästä perinnöstä” puhutaan nykyään myös vaikkapa kaustislaisen raviurheilun piirissä.

Aineettomalla kulttuuriperinnöllä on siis niin sanottua performatiivista voimaa: asioiden nimeäminen uudella käsitteellä saa aikaan uusia käytäntöjä ja maailmassa olemisen tapoja. Juuri nyt olemme siirtymävaiheessa, jossa uusi käsite on alkanut vallata jalansijaa, mutta sen merkityskentät eivät ole vielä aivan vakiintuneita. Kymmenen vuoden päästä on nähtävissä paremmin, mihin uusi käsite vie. Jääkö se kulttuuripolitiikan työkaluksi vai tuleeko siitä kansalaisten suosikki vaikka ”kansanperinteen” käsitteen asemesta tai rinnalle?

Akawaga Natsuko ja Laurajane Smith. 2019. ”Introduction.” Teoksessa Intangible heritage, toimittaneet Laurajane Smith ja Natsuko Akawaga, 59–87. Routledge.

Hafstein, Valdimar. 2024. ”Folklore and Cultural Heritage: Reflecting on Change”. Journal of American Folklore 137 (543): 16–22. https://doi.org/10.5406/15351882.137.543.02.

Kuutma, Kristin. 2015. “From Folklore to Intangible Heritage.” Teoksessa A Companion to Heritage Studies, toimittaneet William Logan, Máiréad Nic Craith ja Ullrich Kockel, 41–53. Wiley-Blackwell.

Mäkelä, Heidi Henriikka ja Outi Valo, toim. 2025. Aineeton kulttuuriperintö: käsite, käytäntö, politiikka. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/tl.296.

Norton, Barley. 2019. “Filming Music as Heritage: The Cultural Politics of Audiovisual Representation.” Teoksessa Music as Heritage: Historical and Ethnographic Perspectives, toimittaneet Naomi Matsumoto ja Barley Norton. Routledge.

Yleissopimus 47/2013. Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. https://www.finlex.fi/fi/valtiosopimukset/sopimussarja/2013/47