Ei ole tarkoitus olla ironinen: tervetuloa metamodernismiin!

Suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa on vuosituhannen vaihteen tällä puolen tapahtunut muutoksia, joita on tutkittu vain vähän kysymällä, mikä niitä voisi yhdistää. On tunnistettu esimerkiksi ilmastokriisin, queerin, autofiktiivisyyden ja posthumanismin jäljet mutta ei ole kysytty, millainen eetos tai ajan henki läpäisee aikaamme ja sen kulttuurituotteita. Tähän olemme tarttuneet tieteellisessä kokoomateoksessa Metamodernismi. Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa. Lähdemme liikkeelle siitä, että Suomeen muutoinkin huonosti kotiutunut postmodernismi on menettänyt asemaansa ja selitysvoimaansa niin meillä kuin muualla ja että kirjallisuutta ja kulttuuria tulee katsoa uusista teoreettisista tulokulmista.

Vankinta taustaa teoksessamme edustavat Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin väitteet länsimaisen kulttuurin muutoksesta, jonka he nimeävät metamodernismiksi. Metamodernismia kuvataan marxilaiselta kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijalta Raymond Williamsilta peräisin olevan tuntemusrakenne-käsitteen avulla ja kytkemällä uusi aikakausi nykyajan kapitalismin kehitysvaiheiden jatkumoon, jota Williamsia hieman myöhempi saman alan edustaja Fredric Jameson on tarkastellut postmodernismia käsittelevässä tuotannossaan. Metamodernismi onkin pitkälti edelleen modernin projektiin ja sen problematiikkaan kytkeytyvää postmodernismikeskustelun jatkoa uudessa länsimaisessa ja maailmallisessa kontekstissa, internetin ja tekoälyn aikakaudella, jota leimaavat niin globalisaation kriisi, yhteiskunnallinen ja taloudellinen polarisaatio, ilmastokriisi, uushenkisyys ja ihmiskeskeisyydestä luopuminen, sodan julmuus kuin uusi eettisyys ja uuden sukupolven romanttinen tunneherkkyys.

Metamodernismille ominaista on yritys päästä eroon postmodernista ironiasta. Tällainen pyrkimys näkyy kirkkaasti suomalaisessa nykykirjallisuudessa autofiktiosta kokeelliseen lyriikkaan ja vaikkapa monien popmuusikoiden, kuten Maustetyttöjen, Käärijän, Yonan ja Arpan tuotannoissa. Sekin näkyy, miten ironia ei irrota otettaan, vaikka sen kuinka yrittäisi ravistella harteiltaan. Entistä enemmän joudumme koko ajan kysymään uuden kirjallisuuden ja kulttuurin äärellä: onko tämä vilpitöntä vai ironista, voiko se olla molempia? Sillä vaikka toteaisimme ja tuntisimme kohtaavamme aidon vilpittömyyden, ilmaan voi jäädä epäily ironisuudesta postmodernististen asenteiden väijyessä edelleen mieltemme perukoilla.

Tällainen asetelma metamodernismin teoriassa ymmärretään oskillaatioksi, joka tarkoittaa epäsymmetristä ja epäsystemaattista heilahtelua, huojahtelua ja värähtelyä erilaisten toisilleen vastakohtaisten modernien ja postmodernien ideoiden, arvojen ja asenteiden välillä. Kun heiluriliike lähenee liiaksi ironiaa, se alkaa palautua kohti vilpittömyyttä tai kun dystopia valtaa mielen, on aika huojahdella kohti utooppisempia toiveita ja niin edelleen edes takaisin, pysähtymättä.

Suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa pyrkimys vilpittömyyteen ja metamodernistinen oskillaatio ovat teoksemme artikkelien analyysien perusteella vahvasti mukana. Uskaltaisimme jopa sanoa, että nykykulttuuri ja nykykirjallisuus Suomessa ovat leimallisesti metamodernistisia ja että olemme Suomessa jo monin osin siirtyneet metamodernismiin. Kiinnostavaa on se, miten yleisemmin länsimaisia ja globaaleja kulttuureja selittämään pyrkivä metamodernismin teoria ja omaleimainen kirjallinen ja kulttuurinen perinteemme voidaan asettaa keskustelemaan keskenään. Niiden vaikutussuhde on molemminsuuntainen, löytyy niin yhtäläisyyttä ja yksimielisyyttä kuin ristiriitoja ja vastahankaa. Kirjaammekin voi lukea nimenomaan uuden ja toivoaksemme vilkkaan ja hedelmällisen keskustelun avauksena. Tervetuloa mukaan keskustelemaan – ironialla ja ilman.