Hajamietteitä arkistoista ja kulttuuriperinnöstä

Suomalaisia yksityisarkistoja on tutkittu vähän ja vielä harvinaisempaa on ollut pohtia arkistojen kulttuuriperintökokoelmien muotoutumisen periaatteita. Suomen Akatemian 2011–2015/2019 rahoittama hanke Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa on ensimmäinen suomalaisiin yksityisarkistoihin keskittyvä arkistoteoreettinen hanke. Hankkeen kotipaikkana oli Turun yliopiston Suomen historian oppiaine ja sen yhteistyökumppaneina toimivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska Litteratursällskapet i Finland (SLS).

Hankkeen uunituoreessa kokoomateoksessa Arkistot ja kulttuuriperintö (SKS 2021) kirjoittajat Petra Hakala, Outi Hupaniittu, Kati Mikkola, Ulla-Maija Peltonen, Taina Saarenpää ja Kirsi Vainio-Korhonen pohtivat, mitä on tapahtunut ennen kuin aineisto päätyy arkistoon, mitä tapahtuu arkistossa ja mitä tästä voidaan päätellä. Arkistojen kulttuuriperintöaineistoja tarkastellaan eri näkökulmista ja eri aikatasoilla. Kirjoituksissa keskitytään suomalaisten yksityisarkistojen muodostamisen taustalla vaikuttaneiden valintojen ja niihin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten sekä valtarakenteiden analyysiin.

Vaikka yksityisarkistoilla on huomattava yhteiskunnallinen ja tutkimuksellinen arvo, ja niiden aineistot täydentävät julkishallinnon tuottamien asiakirjatietojen antamaa kuvaa yhteiskunnasta, arkistoteoreettiseen keskusteluun ne ovat nousseet vasta 2000-luvulla. Henkilön, perheen, suvun, yhdistyksen tai yrityksen kirjeet, päiväkirjat, muistiinpanot, käsikirjoitukset, valokuvat, äänitteet, toisin sanoen kaikki toiminnan tuloksena syntyneet aineistot muodostavat ainutkertaisen kulttuurihistoriallisen lähteen: yksityisarkiston. Julkishallinnon asiakirja ja yksityisarkiston asiakirja poikkeavat olennaisesti toisistaan siinä, että edellinen perustuu pakollisuuteen luovuttaa asiakirja arkistoon, jälkimmäinen vapaaehtoisuuteen. Huolimatta yksityisarkistojen sosiokulttuurisesta merkityksestä, niillä on heikko lain suoja. Arkistokokoelmien muotoutuminen perustuu luottamukselliseen suhteeseen aineiston luovuttajan, arkiston ja tutkijan välillä.

Arkistoalan teksteissä on 1990-luvulta lähtien käytetty termejä kulttuuriperintö, kansallinen kulttuuriperintö, arkistollinen kulttuuriperintö, asiakirjallinen kulttuuriperintö tai aineeton kulttuuriperintö määrittelemättä niiden sisältöä. Kulttuuriperinnön määrittely on aina sidoksissa kulttuurisiin, poliittisiin ja taloudellisiin arvoihin, sillä niiden pohjalta valikoidaan, mikä on säilyttämisen arvoista tuleville sukupolville mikä taas ei. Onkin olennaista kysyä: Kenen arkisto, kenen historia ja kenen kulttuuriperintö, sillä nämä kysymykset muistuttavat kulttuurisesta moninaisuudesta ja juuri sen ymmärtäminen kehittää kunnioittavaa vastavuoroisuutta ja pyrkimystä dialogiin erilaisten kulttuurien välillä.

Arkistot ja kulttuuriperintö –teoksessa tutkitaan suomalaisia yksityisarkistoja muun muassa Kansallisarkistossa, SKS:ssa, SLS:ssa, Kansan Arkistossa ja Työväen Arkistossa sekä tehdään vertailuja Viron ja Ruotsin vastaaviin arkistoihin. Suomessa erilaiset arkistoinstituutiot identifioituvat ja ovat lojaaleja erilaisille tahoille, tämä lisää kokonaisuuden monipuolisuutta. Vastaavasti erilaiset tahot sosiaaliselta asemaltaan ja statukseltaan (henkilöt, suvut tai järjestöt) voivat identifioitua tai olla lojaaleja eri arkistoille. Ilmiö selittää erilaisten kulttuuriperintöinstituutioiden merkitystä erityisesti sellaisilta ajoilta, jolloin yhteiskunta on jakaantunut kahteen tai useampaan leiriin.

Kirjoittajat kysyvät muun muassa millaisia hiljaisuuksia luokka, sukupuoli tai etnisiteetti tuottavat ja miten ne vaikuttavat arkistoaineistojen hankintaan ja käytettävyyteen. Kaiken kaikkiaan meillä ei ole yleiskuvaa kriteereistä, joiden mukaan aineistojen luovuttajat toimivat ennen aineiston päätymistä arkistoon, millaiset tiedostamattomat ja tietoiset konventiot vaikuttavat yksityisarkistojen muotoutumiseen, päätymiseen julkiseen arkistoon sekä aineistojen järjestämiseen, seulontaan ja viimein luettelointikäytänteisiin. Arkistoaineistot ovat monenlaisia ja tuovat esiin erilaisia ajattelutapoja. Samalla ne tuovat esiin aikaan sidottuja arvoja. Arkistoon päätyessään henkilökohtaiseksi tarkoitettu muuttuu käytön myötä yhteiseksi ja jaetuksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (1831) tiettävästi vanhin yleisölle suunnattu perinteen keruukehotus julkaistiin maaliskuussa 1847 Suomettaressa. Elias Lönnrotin ja hänen seuraajiensa vaikutuksesta syntyi vähitellen SKS:n ensimmäinen keruuohjelma, jonka M.A. Castrén esitteli 1.5.1850 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa. Siinä todetaan, että ”meidän vielä aivan liian vähän tutkitussa Suomessamme saattaa esiintyä asianhaaroja, joita etukäteen ei voi edes odottaa.  —  Tästä syystä katsomme, että kerääjän, ei yksinomattain, vaan vain etusijassa, ole kerättävä runoja ja satuja” vaan myös ”seudulle luonteenomainen ja karakteristinen kielen, tapojen, paikallisten olosuhteiden y.m. alalta niin laajasti kuin hänen aikansa ja kassansa myöntää.”

Ohjelma on varsin laaja ja siinä painotetaan merkitsemään muistiin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti paikallisia traditioita. SKS julkaisi  Suometar-lehdessä kansalaisille vetoomuksia myös yksityishenkilöiden kirjeiden ja käsikirjoitusten tallentamiseksi (linkki Suometar 1859) ”entisiltä ajoilta, joista vaan on vähänkään saatavana tietoa, mitä minkin ajan merkillisistä miehistä, että niistä kirjallisista jätteistä (jäänteistä huom. kirjoittaja)  yhteen paikkaan koottuina historioitsija voisi saada yleisen silmäyksen erinäisten aikakausien erinäisestä ajatustavasta ja siten voisi täydellisesti käsittää tapausten sisimmät syyt ja vaikutukset”. 

SKS:n arkistokokoelmat ovat syntyneet toisin sanoen vuorovaikutuksen ja yhteistyön tuloksena, johon myös tutkijat ovat aktiivisesti vaikuttaneet. 1800-luvulla SKS:ssa noudatettiin kahdenlaista hankintastrategiaa, joka perustui kansanrunouden- ja kirjallisuudentutkimuksen tavoitteiden lisäksi sukupuoli- ja ikäjaotteluun sekä yhteiskunnalliseen asemaan. Ensiksikin piti saada talteen ”merkkimiesten” aineistot, mutta myös ”vanhojen kansanmiesten ja -naisten” kertomukset. Samaan aikaan Valtionarkiston hoitaja Reinhold Hausenin näkemykset vaikuttivat laajasti yksityisarkistokokoelmien muotoutumiseen, sen mukaan yksityisarkistojen tuli tavalla tai toisella valaista Suomen kansallista historiaa tai ylipäätään kertoa henkilöistä tai suvuista, jotka pitivät Suomea isänmaanaan.

Eri arkistojen henkilöarkistojen tarkastelu osoittaa, että aineistoja lahjoittavan yksityisen toimijan ja arkistoammattilaisen käsityksiä ja valintoja on ohjannut implisiittisesti ainakin 1970-luvulle asti ihanteellinen käsitys, jonka perusteella tietyn henkilön arkisto tai arkiston osa valitaan säilytettäväksi ja arkistoitavaksi. Ilmiötä voi nimittää arkistokaanoniksi. Se ilmenee tietyn periaatteen mukaisesti koottuna asiakirjakokonaisuutena, joka sisältää ”huomattavan”, ”merkittävän”, ”tunnetun”, ”merkkihenkilön”, usein miehen, mutta joskus myös naisen ”aidot” ja ”arvokkaat” aineistot. Tuon ajan henkilöarkistoista yli kaksikolmasosaa on miesten arkistoja. Australialainen Maryanne Dever onkin huomauttanut, että naisten asiakirjat säilyvät usein vain siksi, että naiset ovat kuuluisien miesten tyttäriä, sisaria tai vaimoja. Luokittelujen moniperustaisuuden tunnistaminen on olennaista arkistoissa, kuten esimerkiksi se, että naisia ja miehiä hierarkisoidaan yhteiskunnassa sukupuolen ja yhteiskuntaluokan lisäksi monien muidenkin identiteettiin perustuvien erottelujen avulla.

Keskustelu yksityisarkistojen kulttuurihistoriallisesta arvosta vilkastui 1970-luvulla. Arkistoissa on merkittävät ”kansan syvien rivien” ja työväenluokkaistenihmistenmuistitieto- japerinnekokoelmat, mutta harvoin heidän henkilöhistoriallisia aineistojaan. Tutkijat korostivat tuolloin ”tavallisten ihmisten” henkilöhistoriallisten aineistojen merkitystä tutkimukselle ja kyseenalaistivat sen, että arkistoaineistojen valinnoissa syrjässä pysyttelevät tai vähemmän kouluttautunut ihminen ohitetaan.  Arjen historia -keskustelun ansiosta huomio arkistoissa kiinnittyi luokkaan, sukupuoleen ja erilaisiin vähemmistöihin.

Naistutkimuksen ja naisarkistojen kysynnän myötä 1980-luvulla paljastui, että naisten asiakirja-aineistot oli asetettu useiden arkistojen luettelointi- ja kuvailutyössä toissijaisiksi erityisesti 1800- ja 1900-luvun alun aineistoista ja arkistokäytännöistä. Historiantutkija Anu Lahtinen on esimerkiksi osoittanut, että, keskiajan ja varhaismodernin ajan yksityisarkistokokoelmien luetteloinneissa on merkittäviä puutteita naisten aineistojen osalta. Perehtyminen alkuperäisaineistoihin onkin nostanut näkyviin vinoumia arkistojen luettelointikäytännöissä, joista on seurannut vääristymiä historiakuvaamme.

Suomi on aina ollut monietninen, monikulttuurinen ja monikielinen maa. SKS:n keskeinen tehtävä on ollut suomenkielisen aineiston tallentaminen. Perinteen keruuintressien rajoittuminen suomen- (ja karjalan-) kielisiin aineistoihin on sulkenut ulkopuolelle monikieliset aineistot ja on näin rajoittanut kansankulttuurista syntyvää kokonaiskuvaa. SKS:n keruutoiminnan kannalta kielikysymys ja kielen esiintuominen on ajankohtainen, sillä seuran viimeaikaisissa strategioissa on korostettu nimenomaisesti ”moninaista suomalaista kulttuuriperintöä”.

Historiallisen ja kulttuurisen asian tai ilmiön, kuten esimerkiksi sukupuolen tai vähemmistön kohdalle jää pelkkää hiljaisuutta, jos se torjutaan pois arkistosta tai sen olemassaoloa ei edes tiedosteta arkiston kokoelmia muodostettaessa ja luetteloidessa. Aineistoja oma-aloitteisesti tarjoavat tahot voivat toisinaan murtaa näitä hiljaisuuksia. Toisaalta arkistoon päätyminenkään ei vielä takaa, että arkistoidulla aineistolla on ääni. Arkistokaanonin syntyminen ja murtaminen ovat ajassa ja paikassa muuttuvia prosesseja. Aineistojen käsittely ja kuvailu arkistoissa on aina subjektiivista. Joko tahallisesti tai tahattomasti käy niin, että oleellinen asiasana jää puuttumaan, aineistoreferaatti muodostuu jossain suhteessa harhaanjohtavaksi ja niin edelleen. Arkistoammattilaisilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli arkistokaanonin synnyttämisessä ja murtamisessa, sillä se, mitä ei etsitä eikä käytetä jää hiljaisuuteen.

Kulttuurin moninaisuutta koskevista arkistoaineistoista kiinnostuneiden tutkijoiden haasteena on se, että tieto on hajallaan ja usein piilossa. Tutkija joutuukin konstruoimaan aina oman tutkimusarkistonsa erilaisten arkistoaineistojen pohjalta, kuten australialainen Maryanne Dever on esittänyt.  Suuri haaste nykyarkistoille ovat syrjässä pysyttelevien ihmisten sekä pakolais- ja maahanmuuttajataustaisten henkilöiden elämää valaisevien aineistojen tallentaminen. On syytä kysyä, millaisia henkilökohtaisia jälkiä heistä jää historiaan ja miten kulttuuristen merkitysten moninaisuus ilmenee.

Arkistot ovat aktiivisia toimijoita kulttuuriperinnön muodostajina. Kulttuuriperintö, niin aineellinen kuin aineetonkin, on moninaista ja uusiutuvaa. Tosiasia on, että kulttuuriperintö ei ole vain hohdokasta ja ylevää vaan myös vastenmielistä ja vaikeaa. 1800-luvulta lähtien kulttuuriperinnön muotoutuminen on ollut ja on edelleen aktiivisen vallankäytön, muistamisen ja unohtamisen prosessi.  Kulttuuriperinnön muotoutumisessa arkistojen dynaaminen suhde ei liity vain menneeseen vaan myös tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.  Kulttuuriperintötietoisuus liittyy läheisesti historiatietoisuuteen eli siihen tapaan, miten yhteiskunta ja sen jäsenet suhtautuvat omaan historiaansa ja kulttuuriinsa. Asiakirjallisen kulttuuriperintöarvon näkyvä esilletuominen edellyttää arkistoilta pedagogisia taitoja.Menneisyydestä säilynyt moninainen kulttuuriperintö edellyttää myös yksilöiltä ja yhteisöiltä valmiuksia osallistua kulttuuriperintöön liittyvien arvojen tunnistamiseen sekä määrittelyä, millaiseen kertomukseen itsensä samaistaa. Vaikeinta on nähdä tai kuvitella nykyhetkessä sitä, mikä tulevaisuudessa on merkityksellistä. Arkistot ja kulttuuriperintö -teos on keskustelunavaus erilaisten kulttuuriperintöjen merkityksiin yhteiskunnassa ja yksilöiden elämässä.

Arkistot ja kulttuuriperintö -teoksen julkistamistilaisuus 12.11.2021 klo 14–16 SLS:n auditoriossa ja verkkotapahtumana. Ohjelma julkaistaan SKS:n ja SLS:n verkkosivulla myöhemmin.