Kuka kelpaa historiaan – ”Etteivät liikanaiset toiveet Teitä petä”

Viitasaarelainen loinen Johan Tanholin (1863–1928) oli aktiivinen perinteenkerääjä. Hän keräsi SKS:lle kansanrunoja vuodesta 1886 vuoteen 1892: yhteensä nelisentuhatta perinnemuistiinpanoa ja kuutisenkymmentä kirjettä.

Johan Tanholin kertoi kansanrunouden tutkija F. A. Hästeskolle itsestään seuraavasti: ”Syntynyt olen lokakuun 20 p. 1863 niin sanotusta langenneesta naisesta Kaisa Tanholinista. Isäni, niin kertovat, on ollut joku ylioppilas, joka Viitasaarella on lomaa viettänyt. Viitasaarella olen syntynyt, näillä ”rannoilla runollisilla”. Alakerran lapsia olen, ilman sivistystä jäänyt, sama opiskelun halu ja sama sairastelu vatsassa ja hartioissa on koko ijän seurannut.”

Tanholinin synnyinkoti Pikkula oli Harjun tilasta lohkaistu pieni mäkitupa Kimingin kylällä Viitasaaren itäosissa. Nälänhätä vuosina 1867–68 ajoi nelivuotiaan Juhon kerjuulle, eikä hän päässyt aineellisesta puutteestaan myöhemminkään eroon. Hän ei kuitenkaan tiettävästi tehnyt koskaan ruumiillista työtä. Tanholin oli tiedonjanoinen ihminen ja aikansa originelli, hänestä kerrottiin juttuja ja hän myös itse kertoi niitä.

Miten Tanholin oppi lukemaan tai kirjoittamaan ei ole tiedossa. Mikä sai Tanholinin tarttumaan kynään, keräämään perinnettä ja toimittamaan ne SKS:lle?  Millainen oli Tanholinin ja SKS:n suhde?

SKS:n perinteenkeruutyössä korostuivat 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomanian tavoitteet, joilla haluttiin osoittaa suomenkielisen rahvaan potentiaalit kyvyt. ”Valistusta kansalle!” ”Suomen mieli, Suomen kieli. Niis´on suoja Suomenmaan.”

Ensimmäisen runonkeruulähetyksensä Tanholin toimitti SKS:lle 23-vuotiaana. Viitasaarella tammikuun 1. päivänä 1887 kirjoitettu kirje on osoitettu Herr Sihteeri F.W. Rothstenille, siinä Tanholin tuo esiin kiitollisuutensa saada kerätä ”kansan suussa kulkevia satuja runoja arvoituksia sananlaskuja loidsuja kaskuja y.m.m. — Jos saan luvan lujimmin Sihteeriltä siihen vallan esimieheltä enemmän käskyä ja kiihoitusta hakea halun perästä lavon vanhoja sanoja Runokääryn Ongelmoita Arvomiehillen Avuksi Yhteiskunnan kunniaksi. — Runo Sebbä Johan Tanholin Kimingi Finland. ”

SKS:ssa arvioitiin 1800-luvulla keräelmien arvoa.  Kerätyn perinteen määrä ja vanhakantaisuus olivat pitkään kerääjien palkinnan keskeisiä kriteerejä. Kerääjätkin olivat tietoisia tarkastuskäytännöistä. ”Pyydän kunnian nimessä, että K K Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Nyt heti ensi tapahtuvassa kansanrunouden tarkastus valiokunnassa ottasi nämät kansanrunous lähetykset ankaran tarkastuksen alaseksi, ja niistä lankieva keräys palkkio, heti niin pian kun suinkin mahdollista rahasessa muodossa mullen lähetetäisiin … Niin pyytää nöyrästi K K Herra Sihteeri F.W. Rothsten’ia. Että hän armossaan minut esittäisi kesti J. Tanholin.”

Kirjeissään Tanholin  pyytää rahaa ja arvostusta. Hänen motiivinsa kerätä kansanrunoutta liittyvät ”kansalliseen tehtävään”, mutta erityisesti myös rahan ansaitsemiseen. Keruutyö tuki haavetta sosiaalisesta noususta. Tanholin korostaa useissa kirjeissään osallistuvansa ”pyhään tehtävään”,  runonkeruuseen ”isän maan eduksi”, tavoitteenaan kerätä yhtä paljon tai vielä enemmän kuin esimerkiksi Heikki Meriläinen, sotkamolainen talonpoika, josta Kaarle Krohn kirjoitti ylistävästi aikakauslehti Valvojassa 1890: Keruutyön kansallinen merkitys, kerääjän vaatimattomuus, uutteruus sekä pyyteetön työlle omistautuminen olivat arvoja, joita oppineet mielellään painottivat.

SKS jakoi kerääjille vaivanpalkaksi apurahoja, stipendejä ja palkkioita selvänä rahana tai kirjoina.  Kerääjiä puolestaan neuvottiin palkitsemaan kertojiaan kirjoilla. On ymmärrettävää, että perinteen kertojat odottivat hyvitystä, jos eivät luovuttamistaan tiedoista, niin ainakin keruun aiheuttamista kuluista, joista myös Tanholin kertoo useissa kirjeissään. Tämä viittaa merkityksenannon ristiriitaan kerääjän, kertojan ja keruun järjestäjän eli SKS:n välillä.

SKS:n ja Johan Tanholinin suhde alkoi säröillä helmikuussa 1892. SKS:n kirjeet kerääjille tuovat esiin oppineiden näkemyksiä siitä, mikä tai kuka kelpaa historiaan. Kaarle Krohn kirjoitti Tanholinille kirjeen, joka on otsikoitu ”Arvoisa Kansalainen”. Kirjeessä Krohn toteaa, että ”Seuran matkarahoja ei nykyänsä myönnetä muille kuin niille joilla on siihen tarvittava tieteellinen oppi. Ja rahapalkintojakin on ainoasti erityisissä tapauksissa annettu, jos kokoelma on erinomaisella taidolla toimitettu.” Krohn vakuuttaa, että SKS ei voi palkita kerääjiä muulla tavoin kuin kirjapalkinnoilla, nekin ovat hänen mukaansa pikemminkin kiitokseksi kuin vaivan korvaukseksi. Lopuksi Krohn kertoo syyn, miksi Tanholin on kuulunut harvojen joukkoon, joille on myönnetty rahaa: syynä ”on ollut enemmänkin sääli Teidän ahdinkotilaanne kuin kokoelmanne arvo, vaikka tietysti siinä toisinaan hyvääkin on ollut.” Kirjeen lopussa Krohn toteaa: ”Ikävä on minun ollut Teille tämä kirjoittaa, mutta parempihan Teidän on tietää asian todellinen laita, etteivät liikanaiset toiveet Teitä petä.”  – Voimme vain aavistella, miten Krohnin kirje vaikutti vastaanottajaansa.