Helvi Hämäläisen kadonneita ja löytyneitä kirjoja, kirjeitä ja tuntematon lukija
Reaktioiden lukumäärä: 0
Kommenttien lukumäärä: 0Olen blogikirjoituksessani 20.12.2024 siteerannut kesällä 1977 lukemaani Helvi Hämäläisen kirjettä WSOY:n johtajalle 26.12.1939. Hämäläinen pitää tärkeänä kirjoittamiensa teosten suojaamista sodan oloissa ja näkee itsensä aktiivisena kirjallisuusinstituutioon osallistujana. Siteerasin tuota kirjettä jo vuonna 1979 ja kirjasin myös, että kirjeeseen oli kustantamossa tehty kynällä merkintä ”lähetetty 5 kpl 30.12.1939”.
Syksyllä 2024 tarkistin asioita ja ajankohtia Helvi Hämäläisen mikrofilmattujen kirjeiden kokoelmasta SKS:n arkistossa. En kuitenkaan löytänyt sieltä tuota kirjettä enkä siis nähnyt siihen tehtyä merkintää. Ainoaksi dokumentoinniksi jää oma tutkimusarkistoni. En löytänyt myöskään Helvi Hämäläisen kiitoksia väliaikaisesti sidotuista kappaleista sisältävää kirjettä 20.1.1940, jonka opinnäytetutkimusta tehdessäni olin lukenut. Hän kirjoitti lähettäneensä yhden kirjan kääntäjä Ragna Ljungdellille Ruotsiin, missä ’Katuojan vettä’ -romaanin yhteydessä on pidetty suomalaista kirjallisuutta edelleen vain talonpoikais- ja maaseutukuvauksena. Hämäläinen iloitsi siitä, että hänen uusi romaaninsa on kulttuuriromaani, ja kirjoitti Säädyllisestä murhenäytelmästä ylpeänä: ”Se on minun panokseni meidän henkisen elämämme kuvassa.”
Ketunkivellä-muistelmakirjassa (1993) kerrotaan minämuodossa, että Hämäläinen pyysi kustantajalta väliaikaisesti sidottuja kirjoja antaakseen niitä sukulaisilleen ja ystävilleen joululahjaksi vuonna 1939. Kirjassa on myös maininta ”Minä olin lähettänyt Olaville jouluksi Säädyllisen murhenäytelmän, mutta hän sai sen käsiinsä vasta sairaalassa, sillä hän oli ollut tuolla kiertomatkalla, kun kirjapaketti saapui.” Sairaalaan Olavi Paavolainen joutui, kun hän haavoittui Mikkelin pommituksessa 5.1.1940 palattuaan sinne kenraali Wetzerin adjutanttina heidän jo ennen joulua alkaneelta sotasairaalakierrokseltaan.
Olin tietenkin 1970-luvulta asti miettinyt mielessäni, milloin Olavi Paavolainen luki Säädyllisen murhenäytelmän ja mitä hän romaanista ja etenkin Arturin kuvauksesta siinä ajatteli, mutta en saanut selkeää vastausta silloin esittämiini kysymyksiin. Hämäläinen antoi ymmärtää, että Paavolainen osasi käsitellä teosta vain taideteoksena.
Kun sain selville, että Säädyllinen murhenäytelmä oli painettu jo vuonna 1939, ja että painoksesta oli jäljellä yksi kappale Lahden kaupunginkirjastossa, lähdin tutkimaan sitä 9.3.1979. Kesällä 2023 kysyin Lahden kaupunginkirjastosta, voisinko nähdä tuon vuonna 1939 painetun kirjan, joka kuului kirjastoneuvos E. J. Ellilän kokoelmiin. Minulle vastattiin, ettei sitä enää ollut kirjastossa.
Yhden kappaleen kirjaa tiesin Vesa Maurialan tulenkantajat-tutkimuksen (2005) perusteella olleen Onni Hallan hallussa. Koska oletin, että Olavi Paavolainen oli saanut yhden kappaleen kirjaa, otin syksyllä 2023 yhteyttä Turun yliopiston ajoilta tuttuun professori H.K. Riikoseen, joka on Olavi Paavolaisen tekstien ja kirjallisen elämäntyön tutkija. Halusin kysyä häneltä, oliko tuo kirja mahdollisesti Paavolaisen kirjastossa.
Helvi Hämäläinen oli kirjoittanut minulle 17.4.1979, että hän oli saanut tuon Säädyllisen murhenäytelmän makuloidun painoksen luettavakseen eräältä ystävältään. Ajattelin, että se voisi olla hänen kirjastossaan, joka oli luovutettu SKS:n haltuun, joten kysyin, oliko kirja SKS:n hallussa.
Joulukuun 14. päivänä vuonna 2023 löysin SKS:n Hämäläis-aineistosta Säädyllisen murhenäytelmän käsikirjoitusmapista painettuina sitomattomina arkkeina yhden kappaleen, jossa on omistuskirjoitus ”Leo Juhani Haapmanille ja Hämäläisen perheelle”. Toisessa arkkiversiossa on kustantamossa vuoden 1941 laitosta varten tehdyt korjausmerkinnät. Suureksi yllätyksekseni tuosta Säädyllisen murhenäytelmän käsikirjoitusten mapista löytyi myös ruskeisiin pahvikansiin sidottu kirja, johon Helvi Hämäläinen on kirjoittanut omalla käsialallaan oman nimensä ja teoksen nimen, myös selkämykseen. Se oli Helvi Hämäläisen Olavi Paavolaiselle omistama kappale, johon kirjailija on muistelma- ja päiväkirjateoksissaan viitannut. Siinä on omistuskirjoitus ”Olavi Paavolaiselle v. 1940 tammikuun 2. pnä Otalammella”.
Helvi Hämäläinen on kirjoittanut omistuskirjoituksensa nimiösivun alaosaan ja siteeraa siinä ruotsalaisen klassikkokirjailijan August Strindbergin sanoja:
”Voidakseen luoda taideteoksen, täytyy olla valmis uhraamaan sekä omaisensa että oman itsensä. – muotokuva, jossa henkilön ulkonäköä on vain hivenen verran ivailtu – tai raskaammin korostettu – tuntuu voimakkaammalta kuin heikko, täysin ”puolueeton” todellisuusvalokuva.”
Sitaatin lisäksi etusivun alalaitaan on kirjoitettu: ”Strindbergin lausumia sanoja ensimmäisen vaimonsa Siri von Essenin henkilökuvasta hänen ’Isä’-näytelmässään.”
Kun selailin kirjaa, huomasin, että siihen on tehty käsin kynällä viivoja, huuto- ja kysymysmerkkejä ja pieniä huomautuksia. Ne ovat tulkittavissa aktiivisen lukijan lukiessaan tekemiksi. Osa niistä tuntuu kiinnostavuuden tai samanmielisyyden ilmauksilta, mutta etenkin kieleen ja tyyliin sekä asiasisältöihin kohdistuvat kommentit ovat kärjistäviä. Käsiala on säännöllistä ja vanhahtavan koristeellista.
Kerroin kirjalöydöstäni ja siihen tehdyistä merkinnöistä asiantuntijalleni professori H. K. Riikoselle. Hän tulkitsi kommentteja ensin palautteeksi kirjailijalle, mutta nähtyään huomautukset ja käsialan, hän totesi heti, ettei käsiala eivätkä kommentit ole Olavi Paavolaisen tekemiä. Hän on tutkinut mm. Olavi Paavolaisen Neuvostoliiton matkoiltaan lähettämiä kortteja. Niitä on luettavissa myös Helvi Hämäläisen kirjeiden mikrofilmikopioissa SKS:n arkistossa, joten käsialojen ero kävi minullekin selväksi.
Mutta miksi ja miten kirja on joutunut Helvi Hämäläisen arkistoon? SKS:n arkiston kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso kertoi, ettei käsin tehtyjä merkintöjä sisältävä kirja ollut Helvi Hämäläisen kirjastossa, vaan se oli hankittu arkistoon vuonna 2001 sitä tarjonneelta yksityishenkilöstä. Tuohon aikaan saapui aineistoa Helvi Hämäläisen henkilöarkistoon, joten ehkä siksi kirja sijoitettiin sinne, ei Paavolaisen henkilöarkistoon.
Olen yrittänyt selvittää, mitä Olavi Paavolaisen elämässä tapahtui vuoden 1940 aikana. Paavolaisen elämäkerroissa kerrotun perusteella voi päätellä jotain siitä, kenellä oli pääsy Olavi Paavolaisen Museokatu 40:n asuntoon, jos nyt kirja sinne sijoitettiin. Helvi Hämäläinen kertoo myös Paavolaisen oleskelusta hänen perheensä ja Onni Hallan luona Otalammella haavoittuneena talvisodan loppuvaiheessa, ennen siirtymistä 6.3.1040 uusiin tehtäviin armeijan palveluksessa Helsingissä.
Marraskuussa 2024 löysin SKS:n arkistossa mikrofilmatuista kokoelmista Helvi Hämäläisen kirjeistä Olavi Paavolaiselle myös kirjeen tuolta omistuskirjoituksen päivältä 2.1.1940. Siinä Hämäläinen selittää, että lähettää kirjeen samaan aikaan erillään kirjapaketista, paljastaa omistuskirjoituksensa lähteen ja pyytää Olavia kertomaan, mitä tämä ajattelee kirjasta. Kirje tosin kuuluu sarjaan, jonka Helvi Hämäläinen on kirjeet arkistoon luovuttaessaan merkinnyt lappusella ”Kolme Neljä kirjettä v. 1940 tammikuulta. Olavi Paavolainen. Kirjoittamiani lähettämättömiä kirjeitä ajalta jolloin hän oli sairaalassa. Kirjeitä, joiden suuri arvo on siinä, että niissä on totuus suhteesta ja että niissä kuvastuu todellinen mielipiteeni romaanista ja siitä mitä ajattelen suhteen jatkumisesta entisenään. Sen täydellinen mahdottomuus.” Kirjeitä on kyllä enemmän kuin neljä.
Luin samalla Helvi Hämäläisen kirjeestä 2.1.1940 ystävälleen Sirkka Koskenrannalle (Oinas), että tälle oli tulossa erikoinen lahja, Söderströmillä omituisesti väliaikaisesti sidottu kirja, johon hän kirjoitti itse nimen kannelle. Sirkka sai siis yhden noista WSOY:n lähettämistä kirjoista, yhden kirjailija kertoi lähettäneensä Olavi Paavolaiselle, yhden neiti Ljungdellille Ruotsiin ja yhden Olavi Hallalle.
Mutta mitä Olavi Paavolaiselle lähetetylle Säädyllisen murhenäytelmän kappaleelle todella tapahtui? Milloin Paavolainen luki kirjan? Kuka muu kirjan luki ja teki siihen merkintöjä? Mitä kirjalle tapahtui sitten? Ja miten se joutui SKS:n haltuun? On todellinen kulttuuriteko saattaa makuloituun painokseen kuuluva teos oikeaan paikkaan, ”kirjailijoiden taloon”, niin kuin Helvi Hämäläinen vuonna 1982 ihasteli, kun hänelle Hallituskatu 1:n tiloissa haastattelun yhteydessä esiteltiin kirjallisuusarkiston toimintaa. Silloin hän päätti itse lahjoittaa hallussaan olevat kirjeet ja käsikirjoitukset sekä päiväkirjansa juuri sinne.
