Himmeä voitto? 1990-luvun alun murros Suomessa

Kylmän sodan päättyminen on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi kuluneen vuoden aikana, jolloin Euroopassa käydään jälleen avointa sotaa. On mahdollista luonnehtia, että määrätty, 1980–1990-luvun vaihteesta alkanut aikakausi on kenties päättynyt.

Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden viitekehyksessä 1990-luvusta on usein puhuttu transitiona eli siirtymänä enemmän tai vähemmän suljetuista ja sosialistisista yhteiskunnista avoimeen markkinatalouteen. 1990-luvun alun aikalaiskokemuksissa korostuivat kuitenkin epävarmuus ja tunne liminaalisuudesta eli välitilasta. Jotakin oli murtunut, mutta tulevaisuus tarjosi sekä toiveita että pelkoja, muttei helppoja ratkaisuja.

Entä Suomi? Kylmän sodan suomalainen yhteiskunta kuului toki länteen, mutta oli monin tavoin riippuvainen myös idästä. Suomea onkin tavattu luonnehtia yhteiskunnaksi Idän ja Lännen välissä. Kuten tunnettua, Neuvostoliiton hajoamisen seuraukset näkyivät Suomessa syvänä lamana. Taustalla vaikutti toki paljon muitakin syitä. Silti on mahdollista luonnehtia, että kylmän sodan päättyminen laukaisi Suomessakin sellaisia muutoksia, jotka sysäsivät yhteiskunnan merkittävään muutokseen. Keskeistä on, että kansalaiset kokivat murroksen eri tavoin. 1990-luvun alussa kokemus välitilasta ja tulevaisuuden epävarmuudesta ei ollut vieras suomalaisillekaan.

1990-luvun murrosta voi lähestyä ainakin kolmesta keskenään lomittuvasta näkökulmasta, joita ovat vahvistunut isänmaallisuus, lama ja Euroopan yhdentyminen sekä kysymys suomalaisesta identiteetistä.

Kyseistä vuosikymmentä on 2000-luvulla kutsuttu ”uusisänmaalliseksi” ajaksi. Monet suomalaisista tulkitsivat Neuvostoliiton hajoamisen moraalisena voittona 50 vuotta aiemmin käydyistä sodista. Sotasukupolven uhraukset nousivat keskipisteeseen, eläköityneet veteraanit nostettiin jalustalle ja monia uusia perinnejärjestöjä perustettiin juuri 1990-luvun alussa. Osallisuus sotasukupolven kokemuksista laajeni vain veteraaneista ja lotista sotilaspoikiin ja pikkulottiin, sotalapsiin ja sotaorpoihin.

Lähialuematkailu luovutettuun Karjalaan muuttui helpommaksi ja aiheutti jopa pienen matkabuumin. Baltian vapautuminen merkitsi sitä, että yhteydet Suomen ja Viron välillä syvenivät; Tallinnan lautta syrjäytti suosiossa Tukholman lautan.

Vahvistunut isänmaallisuus näkyi esimerkiksi siinä, että 1990-luvun nuoret vaikuttivat tutkimusten mukaan omaksuneen keskimäärin ”isänmaallisemman” identiteetin kuin suurten ikäluokkien vanhempansa tai 1960-luvulla syntyneet ikäluokat. Isänmaallisuus saattoi toimia myös kollektiivista identiteettiä vahvistaneena ilmiönä yhteiskunnan syöksyttyä lamaan. Ihmiset hakivat tukea menneisyydestä ajankohtaisten haasteiden ja ilmiöiden ymmärtämiseksi.

1990-luvun alun lama Suomessa on OECD-maiden syvin talouslama. Vuonna 1994 työttömyys hipoi viidennestä työvoimasta, mutta samana vuonna laman pahin kärki jo taittui. 1990-luvun loppu merkitsikin talouskasvua ja Nokia-huumaa. Työttömien kokemuksissa ei ollut useinkaan tarjolla osallisuutta, vaan nimenomaan osattomuutta ”yhteisestä” tarinasta. Isänmaallinen toisen maailmansodan kokemusten esille nostaminen ei aina vedonnut lamasta kärsineisiin ryhmiin. Torjuntavoitto himmeni.

Lama näkyi myös kouluissa ja oppilaitoksissa. Pyyhekumeja leikattiin kahtia. Moni laman aikana valmistunut joutui muuttamaan urasuunnitelmiaan. Mielenkiintoista on, että koronapandemian aikana suomalaisessa mediakeskustelussa nousi esille kaksi menneisyyden kriisipistettä, johon pandemiakokemuksia verrattiin. Ensimmäinen oli itse oikeutetusti toinen maailmansota, erityisesti talvisota, ja jälkimmäinen oli lama. Esimerkiksi valtiovarainministeri Katri Kulmuni peräänkuulutti huhtikuussa 2020, ettei pandemian seurauksena saanut toistaa laman virheitä: ”Olin silloin pieni koululainen, ja kouluissa piti säästää pyyhekumeistakin. Totta kai tuo aika jätti ikäpolveeni leiman.” (HS 3.4.2020)

Mutta 1990-luvun alun suomalaiset katsoivat myös tulevaisuuteen. Suomi liittyi samaan aikaan Ruotsin ja Itävallan kanssa Euroopan Unioniin vuonna 1995. Vuoden 1994 neuvoa-antaneessa kansanäänestyksessä vajaa 57 prosenttia kannatti liittymistä, reilu 43 prosenttia vastusti. Euroopan yhdentyminen tarjosi monille toiveita uusista mahdollisuuksista ja uusista avauksista yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Lama taittuisi uusien markkinoiden avautuessa. EU veisi Suomen lopullisesti pois Idän ja Lännen välistä, läntiseen leiriin.

Yhtä lailla EU aiheutti ahdistusta, pelkoa ja vastustusta. Elinkeinonsa puolesta huolestuneet maanviljelijät järjestivät maanteille vainovalkeita ja keskustapuolueen tupailloissa puitiin liittymiskysymystä laajalti. EU-vastustajat eivät olleet yhtenäinen ryhmä, sillä mukana oli esimerkiksi globalisaation vastustajia ja pasifisteja. Myös vuoden 1994 presidentinvaalit kytkeytyivät EU-kysymyksen ympärille. Ruohonjuuritason muistot ja kokemukset EU-kampanjoista ovat vielä kartoittamaton alue.

Näiden kolmen pääteeman yhteydessä 1990-luvun alussa käytiin sukupuolihistoriallisesti mielenkiintoista keskustelua naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta, joka toteutui vuonna 1995. Uusisänmaallisuus ja kysymys kosmopoliittisuudesta puolestaan huipentui symbolisesti keväällä ja kesällä 1994 käydyssä keskustelussa Nykytaiteenmuseo Kiasman rakentamisesta Mannerheimin ratsastajapatsaan viereen. Veteraanisukupolven äänitorveksi ja ”varamarsalkaksi” nousseen kenraali Adolf Ehrnroothin sanoja mukaillen Mannerheimin patsas ja nykytaide edustivat kahta toisilleen vierasta maailmankuvaa: vastakkain olivat itsenäisyyden ikiaikaiset, muuttumattomat arvot ja nykytaiteen edustamat alati muuttuvat, juurettomat arvot. Kyse oli siis yhteiskunnallisille murrosajoille tyypillisestä moraalipaniikista.

Sellainen oli myös 1990-luvun saatananpalvontakohu. Kysehän oli ylirajaisesta, Pohjois-Amerikasta 1980-luvulla alkunsa saaneesta ilmiöstä, joka kietoutui Suomessa osaksi aikakauden muutosten aiheuttamia tunteita.

1990-luvulla käytiin runsaasti keskustelua suomalaisten muuttuvista identiteeteistä ja ”eurooppalaisuudesta”. Oliko Eurooppa maantieteellinen ja kulttuurinen kohde, johon ”Suomi” oli menossa tai liittymässä vai oliko Suomi itsestään selvästi osa Eurooppaa? Keskustelua kävivät niin tutkijat, tiedotusvälineet kuin tavalliset kansalaiset. 1990-luvun symbolisena vedenjakajana voi pitää kiekkoleijonien ensimmäistä maailmanmestaruutta keväällä 1995. Siinä yhdistyi kansallisen itsetunnon nostatus kollektiiviseen tarpeeseen tulla tunnustetuksi kansainvälisesti. Samalla voitonjuhlista muodostui spontaani kaupunkikarnevaali.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, professori Antti Saloniemi Tampereen yliopistosta ja Suomen Akatemian rahoittama hanke ”Himmeä voitto? Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa 1989–1995” (Tampereen yliopisto) keräävät muistitietoa 1990-luvun kokemuksista. Toivotamme tervetulleiksi kirjoituksia kaikenlaisista 1990-luvun muistoista ja kokemuksista, kuten aikakauden viihteestä. Myös ihmiset, jotka eivät itse ole eläneet aikaa tai eivät muista vuosikymmenen alkua, ovat tervetulleita vastaamaan: millaiselta 1990-luvun murros vaikuttaa tämän päivän muisto- ja historiakulttuurissa?

Vastausaikaa on 15.1.2023 saakka.