Jäsenkorjaajat – kalevalaisiako?

Toimin itse aikoinaan perustamamme Kansanlääkintäseura ry:n ensimmäisenä puheenjohtajana Kaustisella vuosina 1986–90. Tänään seura kertoo internetissä, että sellainen asia kuin ”kalevalainen jäsenkorjaus” on ”nimisuojattu perinnehoito”. Sen sisältö näyttää olevan nykyisen seuran toimesta pitkälle tuotteistettu.

Mennään hetkeksi vuoden 1960 seutuville. Kannuksen Polvikosken kylän jäsenkorjaaja oli äitini synnyinkylän Oskari. Mies, josta oman jalan hoidon kautta oli tullut myös toisia auttava kyläläinen. Olin kipeyttänyt jalkani voimistelussa, ja nyt käymässä Hämeestä Keski-Pohjanmaalla ja niinpä minua mummolassa kehotettiin menemään Oskarille. Tallustelin puolen kilometrin matkan vanhalle hirsitalolle. Siellä isossa pirtissä koin ensi kertaa jäsenkorjaajan, Oskarin, tunnustelut jalassani ja hänen arvionsa.

Kun sitten vuosia myöhemmin aloin matkustaa nuorena opiskelijana lääkärin ammattioppiin Helsinkiin, eivät jäsenkorjaajat olleet ajatuksissani. Lääkäriksi opiskelu vei kaiken ajatustilan. Mutta jäsenkorjaajat tulivat lääkärityössä eteeni uudestaan vuonna 1976, kun olin ensi kertaa viransijaislääkärinä Himangalla. Jotkut potilaani kävivät heidän hoidoissaan. Kävin silloin uudestaan Polvikoskella nyt Oskarin poikaa, jäsenkorjaaja Eloa tapaamassa.

Nyt oli niin, että tuo lapsuuskokemus ja uudet lääkärin havaintoni olivat ristiriidassa opitun lääketieteen kanssa. Mistä on kysymys? Pohdin sitä ja aloin selvittää ristiriidan luonnetta. Olin tullut lääkäriksi Uuteenkaarlepyyhyn (ruotsiksi Nykarleby) Pohjanlahden rannalle. Reilut sata vuotta aiemmin siellä, lääkäri Sakari Topelius vanhemman kotikunnassa eli mies nimeltään Mathias Bäck, joka oli oppinut hoitamaan ihmisten luu- ja jäsenvaivoja. Hän tuli väestön arvostamaksi, mutta hänen laittoman lääkärinammatin harjoittamisestaan syntyi myös kiistaa. Selvittelyjen jälkeen Bäck sai kuitenkin Lääkintöhallitukselta erityisluvan työskentelyyn. Hänen nimensä edessä hautakivessä lukee ”bonden kirurgen”.

Mietin, mitä väestötutkimus voisi kertoa jäsenkorjauksen merkityksestä? Otin yhteyttä Oulun yliopiston kansanterveystieteen professori Onni Kari-Koskiseen vuonna 1981. Päätimme käynnistää laitoksen voimin postikyselyn ja vuonna 1983 pyysimme siihen reilun otannan, yli 3000 täysi-ikäistä suomen- tai ruotsinkielistä vastaajaa 22 eri kunnasta Pohjanmaalla. Kysyimme heiltä jäsenkorjaajilla käyntien syiden ja tuloksen lisäksi, millä nimityksellä he kutsuvat itseoppineita jäsenparantajia. Lomakkeessa emme maininneet sanaa ”jäsenkorjaaja”, vaan käytimme nimitystä ”nikamanniksauttaja”, joka olisi sama kuin ”jäsentohtori” tai ”tilottaja”. Tutkimukseen vastattiin innokkaasti, vastausprosentti oli 74. Kysely osoitti, että nikamanniksautus oli Pohjanmaalla yleisesti käytettyä, joko pelkästään vaivan hoidossa tai yhdistettynä lääkärinhoitoon. Selkävaiva oli yleisin jäsenkorjaushoidon syy. Vastaajat tunsivat kymmenittäin parantajia nimeltä. Heille löytyi useita ammattimaista toimintaa kuvaavia nimityksiä, suomenkielisiä liki sata ja ruotsinkielisiä kymmenkunta. Yhteenkään lomakkeeseen ei ollut kirjoitettu jäsenkorjauksen ”kalevalaisuudesta”.

Minua kiinnosti vielä enemmän tutkia paikan päällä, miten jäsenkorjaajat hoitavat potilaitaan. Halusin perehtyä perusteellisesti myös osallistuvasti havainnoiden jäsenkorjaajien menetelmiin ja sairauskäsityksiin. Tapasin kymmeniä jäsenkorjaajia. Tulin muutaman vuoden aikana monella käynnillä dokumentoineeksi varsinkin kaustislaisten Ina Känsälän (synt. Nygren), hänen poikiensa Erikin ja Kokkolassa toimivan Esa Känsälän, kannuslaisen Elo Polvikosken ja ylistarolaisen Arvi Loukon hoitoja. Kun jäsenkorjaajien menetelmät alkoivat tulla melko tutuiksi, tuli kokeellinen yhteistyö mahdolliseksi. Aloimme muutaman kiinnostuneen jäsenkorjaajan kanssa tehdä hoitoja kesäkuussa 1985 Kaustisella Pauanteen hoitolaitoksessa, jonka perustamiseen hoitojen osalta osallistuimme, ja sen jälkeen Kansanlääkintäkeskuksessa kesäkuussa 1987. Havainnoin, dokumentoin, videoin ja äänitin useita kymmeniä potilashoitoja. En noina vuosina koskaan kuullut perinteen ”kalevalaisuudesta”.

Miten juuri jäsenkorjaaja-nimitys sitten tuli hiljakseen 1980-luvulta lähtien yleiseksi nikamanniksauttajien nimitykseksi? Ehkä omat lääkärilehtien artikkelit ja joidenkin maakuntalehtien esittelyt vaikuttivat nimityksen yleistymiseen. Aloin käyttää sitä kirjoituksissa vuonna 1983. Vuosina 1988 ja 1989 sana ”jäsenkorjaaja” ilmestyi myös Duodecim-lehden ja Sosiaalilääketieteellisen Aikakauslehden tiedeartikkelien otsikoihin.

Tutustuin myös omintakeiseen Ullavan Rahkosessa asuvaan jäsenkorjaajaan Olavi Mäkelään. Hän kertoi minulle, kuinka Yhdysvalloissa opinkäynyt kiropraktikko Konstantin Känsäkoski oli nuorena vaikuttanut häneen tiedoillaan. Nuo kaksi yhteistyön kautta tutuiksi tulleet, Mäkelä ja Pentti Penttilä, olivat kertomansa mukaan aikanaan omaksuneet ja soveltaneet paikallista itseoppineiden parantajien jäsenkorjaustaitoa, ja varsinkin Ina Känsälän Nygren-suvun usean sukupolven perinnettä. 

Ina Känsälää vuosia tutkineena kutsuisin hänen hoitotapaansa alaveteliläiseksi jäsenkorjaukseksi. Olavi Mäkelän hoitotapaa taas kutsuisin ullavalaiseksi jäsenkorjaukseksi. Kaiken kaikkiaan tutkimani Pohjanmaan jäsenkorjaus on arkiajattelulla ymmärrettävää. Siten tutkijalle ”kalevalainen”-sana on hoitotavan etuliitteeksi perustelematon. Vaikka Olavi on sitä löytänyt jäsenkorjauksessaan.