Kalevala, Fennada-Filmi ja Hollywood

Kalevalan inspiroimia elokuvia on tehty kourallinen, tuoreimpana Antti J. Jokisen ohjaama Kalevala: Kullervon tarina (2026), mutta toteutumattomia suunnitelmia on monin verroin enemmän. Suomalaisille elokuvantekijöille Kalevalan sovittaminen elokuvaksi on edustanut Seitsemän veljeksen ohella kunnianhimon korkeinta astetta, toteutus on vain useimmiten osoittautunut ylivoimaiseksi. Lisäksi Kalevala on herättänyt kansainvälistäkin kiinnostusta, jopa Hollywoodia myöten, kuten saimme huomata penkoessamme arkistoja Fennada-Filmin historiateosta Unelmatehdas Kulosaaressa (SKS 2026) varten.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Fennada-kokoelmista löytyy kesälle ja syksylle 1953 päivättyjä kirjeitä, joiden lähettäjä on näyttelijä-ohjaaja Mel Ferrer. Fennadan vastauksia ei arkistossa ole, mutta Ferrerin kirjeet osoittavat, että yhteydenpito on ollut molemminpuolista. Ferrer aloittaa ensimmäisen kirjeensä kertomalla, että ajatus ottaa yhteyttä juuri Fennadan johtajaan Mauno Mäkelään tuli Taina Elgiltä.

Elg, joka menehtyi 95 vuoden iässä keväällä 2025, tunnettiin Hollywoodin studiokauden ainoana suomalaisena tähtiluokan näyttelijänä. Hän oli alun perin balettitanssija mutta työskenteli myös valokuvamallina ja tutustui kuvausmatkalla Ferreriin, joka auttoi häntä saamaan näyttelijäsopimuksen Hollywoodin jättiyhtiö MGM:n kanssa. Vastapalvelukseksi Elgillä oli siis tarjota Suomen-tuntemuksensa.

Ferrer kertoi Kalevala-idean virinneen edellisenä keväänä Cannesin elokuvafestivaalilla, jossa hän ihastui Valkoiseen peuraan (1952), ensimmäiseen suomalaiselokuvaan, joka pääsi viralliseen kilpailusarjaan. ”En ole koskaan nähnyt niin kaunista ja tunnekylläistä kuvausta”, maalaili Ferrer lehtihaastattelussa. Hän päätyi puheisiin Valkoisen peuran tekijöiden, Erik Blombergin ja Mirjami Kuosmasen kanssa, ja kolmikko alkoi ideoida Suomessa valmistettavaa elokuvaa. Sen enempää arkisto- kuin lehdistölähteetkään eivät paljasta, kenen ajatus oli tarttua juuri Kalevalaan – Kuosmanen tosin totesi lehtihaastattelussa, että aihepiiri tuli hänellekin yllätyksenä, ja arveli että Elgillä saattoi olla tekemistä asian kanssa. Sanomalehdet kertoivat kuitenkin, että nimenomaan Ferrer valitsi aiheekseen Lemminkäisen tarinan ja alkoi saman tien laatia käsikirjoitusta.

Ferrer ei ollut taustaltaan kaikkein tyypillisin aikakauden Hollywood-näyttelijä. Hän syntyi varakkaaseen kirurgiperheeseen, kävi yksityiskouluja ja opiskeli arvovaltaisessa Princetonin yliopistossa. Ennen näyttelijänuraansa hän ehti vielä päätoimittaa vermontilaista lehteä ja kirjoittaa lastenkirjan. Teatteri ja elokuva veivät kuitenkin mukanaan, ja Ferrer opetteli elokuva-alaa 1940-luvun puolestavälistä eteenpäin Hollywoodissa aluksi teknisen henkilökunnan sekalaisissa töissä ja pikkuroolien näyttelijänä. Hän pääsi ohjaamaan muutaman elokuvan –­ joukossa esimerkiksi hyvämaineinen film noir -tyylinen rikoselokuva Salaista väkivaltaa (1950) – mutta läpimurto tuli näyttelijänä. Rooleja oli aluksi laidasta laitaan, mutta ennen pitkää Ferrerin ylimyksellinen olemus johti hollywoodmaiseen tyypittelyyn, ja hänen filmografiansa täyttyi lukuisista aatelisten ja kuninkaallisten osista.

Itse asiassa Kalevala-ajatuksen syntyessä Ferrer oli juuri Englannissa filmaamassa kuningas Arthurina Pyöreän pöydän ritareita (1953), tuottajana MGM:n tytäryhtiö MGM-British, jonka erityisalueisiin kuuluivat suurisuuntaiset, usein Euroopan historiasta ja mytologiasta ammentaneet spektaakkelit. Olisi liian vahva oletus, että Ferrer olisi kaavaillut Kalevalasta saman mittaluokan spektaakkelia kuin Pyöreän pöydän ritarit, mutta kenties lähtökohdissa olisi ollut jotakin yhteistä: siinä missä Pyöreän pöydän ritarit otti polttopisteeseen Arthurin, Guineveren ja Lancelotin välisen kolmiodraaman, Kalevala olisi keskittynyt Lemminkäiseen, Kyllikkiin (jonka rooliin Ferrer kertoi kaavailevansa Taina Elgiä) ja arvatenkin Pohjan neitoon. Lisäksi Ferrer lähestyi Fennadaa MGM:n maineikkaan leijonalogon koristamalla kirjepaperilla, vaikkakin lehdistössä kerrottiinkin sittemmin, ettei MGM ole hankkeessa mukana.

Kiinnostavaa kyllä, Ferrer ei puhu Mäkelälle osoittamissaan kirjeissä lainkaan elokuvan sisällöstä. Hän keskittyy kyselemään Fennadan teknisistä valmiuksista ja henkilökunnan ammattitaidosta. Ajatuksena tuntuu olleen, että elokuva tehtäisiin kokonaan Suomessa ja ainakin pääosin paikallisten ammattilaisten voimin lähtien lavastuksen ja pukujen valmistuksesta ja päätyen näyttelijöihin – tosin Suomessa ei liene ollut 1950-luvulla montakaan englannintaitoista näyttelijää. Kuvaajaksi Ferrer haluaisi Valkoisen peuran ohjaaja-kuvaaja Blombergin. Ajatus ei varmasti olisi ollut mahdoton: Fennadassa Blomberg ei työskennellyt, mutta hänellä oli kokemusta brittiläisyhteistyöstä esimerkiksi elokuvan Aila – Pohjolan tytär (1951) kuvaajana, ja hän oli aikoinaan opiskellutkin kuvausta Englannissa.

Ferrer kysyy myös käytettävissä olevan studiotilan laajuudesta ja varustuksesta. Hän ei ilmeisesti kiireiltään ehtinyt paikan päälle tarkistamaan olosuhteita, mutta on kiehtovaa kuvitella, miten Hollywoodin ja Englannin mahtistudioihin tottunut Ferrer olisi reagoinut astuessaan Fennadan studiorakennukseen Kulosaaressa, parruilla tuettuun vanhaan puiseen tennishalliin.

Mel Ferrerin Kalevala-elokuva ei harmi kyllä koskaan edennyt alkusuunnitelmia pidemmälle. Hollywood-Kalevalan tilalle saatiin sitten vuosikymmenen lopussa Neuvosto-Kalevala, kun Suomi-Filmi valmisti yhteistyössä Mosfilmin kanssa spektaakkelimaisen ja satuestetiikasta ammentaneen Sampon (1959). Lopputulos ei ehkä ollut niin jyrkän erilainen kuin kylmän sodan maailmassa olisi voinut luulla: siinä missä jotkut kriitikot pelkäsivät Ferrerin elokuvan panostavan Valkoisen peuran innoittamana Lapin-eksotiikkaan, Sampon fantasiavetoinen tyylilaji nimettiin tuttavallisella ironialla Neuvosto-Disneyksi.