Kasarilta 20-luvulle -seminaarissa muisteltiin kirjallisuudentutkimuksen oppihistoriaa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasali sai jälleen kerran toimia tärkeän kulttuurikeskustelun näyttämönä. Kasarilta 20-luvulle -seminaarissa kirjallisuudentutkijat ympäri Suomea kokoontuivat pohtimaan tutkimusalansa lähihistoriaa. Paikan päällä ja etäyhteyden kautta tapahtumaa seurasi useamman kirjallisuudentutkijasukupolven edustajia eläkkeellä olevista professoreista opiskelijoihin.

Seminaarin aiheina olivat kirjallisuushistoria, feministinen tutkimus, narratologia, kulttuurintutkimus, sosiologinen kirjallisuudentutkimus, reseptiotutkimus ja tekstuaalitieteet. Paneelikeskustelussa käsiteltiin vielä jälkistrukturalismia, postkoloniaalia, posthumanismia ja queer-tutkimusta. Keskustelut äänitettiin ja arkistoitiin tutkimusta varten. Järjestäjät lupasivat tapahtumalle myös jatkoa, muodossa tai toisessa. ”Tätä matopurkkia tuskin saa enää kiinni”, vitsailtiin seminaarin avajaissanoissa.

Päivän päätteeksi julkistettiin Hanna Meretojan, Aino Mäkikallin, Anna Helteen, Kaisa Ilmosen ja Markku Lehtimäen toimittama Lähestymistapoja kirjallisuuteen (SKS, 2024). Nykytutkimuksen moninaisia kysymyksenasetteluita avaava teos näyttää havainnollisesti, missä kirjallisuudentutkimuksessa ollaan juuri nyt. Kyse on sananmukaisesti suurteoksesta, sillä siinä esitellään noin 40 tutkimussuuntaa. Nykyopiskelijoilla ja -tutkijoilla näyttäisikin olevan rutkasti enemmän valinnanvaraa kuin esimerkiksi 1980- tai 1990-luvulla kirjallisuudenopiskelunsa aloittaneilla, jota sukupolvea yliopistoissa tällä hetkellä kirjallisuutta opettavat pääosin edustavat.

Oppihistoriaa käsittelevä seminaari ja tutkimusalan eri suuntauksiin johdatteleva perusoppikirja muodostavat kiinnostavan parin: kun seminaari tarjosi pitkittäisleikkauksen ajassa, kirja näyttää poikittaisleikkauksen tutkimuksesta juuri nyt. Täältä on tultu ja tältä se näyttää – kirjallisuudentutkimus 2025.

Seminaarissa nousi kiinnostavalla tavalla esiin eri yliopistojen perinteet ja painopisteet. Lähestymistavat ja kysymyksenasettelut ovat vaihdelleet oppiaineiden opetus- ja tutkimushenkilökunnan ja erityisesti professorien kiinnostusten mukaisesti. Joissakin tapauksissa paradigmojen ja niitä kannattavien kesken on käyty kiivaita taistoja, kuten Tampereen yliopistossa narratologian ja kulttuurintutkimuksen (cultural studies) välillä. Keskeiseksi murrosajaksi nimettiin useissa puheenvuoroissa nimenomaan 1990-luku.

Yliopistojen omilla tutkimusprofiileilla on toki yhä merkitystä; ketään tai mitään ei palvelisi, jos kirjallisuudentutkimus olisi kaikkialla samanlaista. Lähestymistapoja kirjallisuuteen -teoskin olisi vähintään painotuksiltaan erilainen, jos sen toimittajat tulisivat jostakin muusta kuin Turun yliopistosta. Tosin juuri kyseisen teoksen kunniaksi on mainittava sen tutkimuksellinen ekumeenisuus: siinä on kirjoittajia jokaisesta yliopistosta, jossa kirjallisuudentutkimusta omana oppiaineenaan Suomessa opetetaan.

Oppialan eri suuntauksiin johdattelevat oppikirjat voisivat olla yksi tapa lähestyä sen historiaa. 1990-luvulla opiskelijat lukivat muun muassa Terry Eagletonin Kirjallisuusteoriaa (Vastapaino, 1991) ja Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaa (SKS, 1997). Niissä kuvattu kirjallisuusteorian kehityskulku on pitkälti samankaltainen, ja molemmissa teoksissa myös päädytään vallankumouksellisiin tunnelmiin. Koskelan ja Rojolan teoksessa viimeisen sanan saavat feministinen tutkimus, kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialismi.

Oppihistoriaan johdattelevissa oppikirjoissa on kuitenkin usein se pulma, että ne tulevat väistämättä antaneeksi kehityksestä jokseenkin yksinkertaistetun mielikuvan. Jo kirjaformaatin lineaarisen, perättäisen esitystavan takia teoriat ja tutkimussuunnat näyttävät muodostavan omista taittovirheistään oppivan ja vähä vähältä täydellistyvän paradigmakimpun, joka ei kuitenkaan lopulta synkronoidu yhdeksi kokonaisvaltaiseksi kirjallisuudentutkimuksen päälinjaksi, vaan lopputuloksena on Baabelin hajaannus.

Toisin kuin eheyttä esitystavassaan jo pedagogisista syistä tavoitteleva perusoppikirja, seminaari keskusteluineen ja monine avoimiksi jääneine kysymyksineen muistutti osaltaan siitä, että tutkimuskenttä on aina ollut ja on yhä jatkuvassa muutoksessa, ja siinä vaikuttavat monet tutkimusta eri suuntiin vetävät intressit ja tavoitteet.

Seminaarin esitelmiä kuunnellessa oli erityisen kiinnostavaa panna merkille, millaisiin aikalaisaineistoihin ne nojasivat. Perusoppikirjoihin ei taidettu erityisesti viitata, mutta esimerkiksi Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirjat ja niitä seurannut Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain mainittiin useampaan kertaan. Painavimmiksi todisteiksi kuvatun aikakauden ajattelusta nostettiin yleensä jonkin professorin kirjoittama suomenkielinen monografia. Professorien juhlakirjat mainittiin myös ikkunoina aikakautensa ajatteluun, mahdollistavathan ne usein melko vapaamuotoisen pohdiskelun. Ehkä kiinnostavinta seminaarissa oli kuitenkin se, kun puhujat muistelivat omia kokemuksiaan opiskelijoina ja tutkijoina. Sellaista tietoa pitäisi ehdottomasti kerätä systemaattisesti talteen.