Rosa Liksom tulee lähelle

Aleksis Kivi -palkinto annetaan elämäntyöstä. Se on iso ja raskas sana, mutta sopii kuvaamaan Rosa Liksomin tuotantoa, joka kaikeksi onneksi ei ole osoittanut merkkejä sen enempää paikalleen jämähtämisestä kuin tyrehtymisestäkään. Jos nyt harpomme ajassa hänen tuotantoaan vaikkapa reilun kymmenen vuoden pituisin askelin, saamme muodostettua jonkinlaisen yleiskuvan: hän aloitti 1980-luvulla puhekielisellä lyhytproosalla, julkaisi 90-luvulla ensimmäisen romaaninsa eli Kreislandin, palkittiin vuonna 2011 Finlandia-palkinnolla romaanistaan Hytti numero 6 ja tähän mennessä viimeisimpänä kirjanaan julkaisi pari vuotta sitten pohjoissuomalaisista sotapakolaisista kertovan Väylän. Vaikka aiheet ovat muuttuneet ja tyylissäkin on havaittavissa vaihtelua, kerronnan perimmäinen eetos on pysynyt samana. Rosa Liksom on niitä harvoja kirjailijoita, joiden sukunimeä voi huoletta käyttää adjektiivina. Jos tekstiä luonnehditaan liksomilaiseksi, tiedämme mitä odottaa.

Tai siis: emme tiedä.

Vaikka liksomilaisuus on tekstin tunnistettava piirre, hänen tuotantonsa on poikkeuksellisen monimuotoista; on paitsi pitkää ja pätkää, draamaa ja proosaa myös kuvaa – piirroksia, sarjakuvaa, valokuvia – sekä niiden erilaisia sekoituksia, mukaan lukien lastenkirjoja. Aiheissakin on vaihtelua: historiaa ja nykyaikaa, lokaalia ja globaalia, urbaania ja agraaria, pohjoista ja etelää. Myös tyyli on vaihdellut realismin ja maagisen realismin välisellä jatkumolla. Liksomin henkilöhahmoja yhdistävät marginaalisuus, sivullisuus, outous ja ihmeellisyys.

Fantastisinta on kuitenkin hänen kielensä. Tässä kohtaa juhlaesitelmän valmistelua kohtasin oman kielellisen ilmaisuni rajat, sillä kun aloin muotoilla Liksomin kieltä luonnehtivia mainesanoja, huomasin kuulostavani kustantamon markkinointiosaston roskakoriin rutistetulta takakansitekstin ensiversiolta. Mutta tehkääpä huviksenne testi ja avatkaa summamutikassa jokin hänen teoksistaan ja voin vakuuttaa, että saatte luettavaksenne muhevan lauseen. Jokaisella lapionpistolla löytyy takuulla matoja.

Kirjailijakuva on Liksomin tapauksessa erityisen kiintoisa huomion kohde. Ajattelisin niin, että yleisö suhtautuu nimimerkkien taakse kätkeytyviin tekijöihin kahdella päinvastaisella tavalla: joko sitä pidetään turhanaikaisena kikkailuna ja lukijoiden huijaamisena tai sitten se nähdään alusta asti luontevaksi osaksi kirjailijakuvaa. Rosa Liksomin lukijakunta vaikuttaa kaiken kaikkiaan hyväksyneen sen, että identiteettileikki on osa hänen nimeään kantavaa kirjallista ilmiötä.

Jos tekijä ajatellaan yhdeksi tekstin tulkinnalliseksi kontekstiksi, kuten itse haluan ajatella, kirjailijahahmon henkilöllisyyden karnevalisoiminen sopi mainiosti erityisesti varhaiselle Rosa Liksomille, joka osasi ottaa kaiken ilon irti anonymiteetistään. Kun hänen toinen novellikokoelmansa Unohdettu vartti (1986) julkistettiin, kutsuvieraiden joukossa minglasi useampia kirjailijaksi sonnustautuneita henkilöitä eivätkä paikalla olleet saaneet koskaan tietää, kuka heistä oli se oikea – vai oliko kukaan.

Sittemmin olemme saaneet tietää enemmän siitä, minkälainen henkilö Liksomin nimen taakse kätkeytyy, mutta uskoisin tekijänimen taikavaikutuksen siitä huolimatta säilyneen. Hahmo on pysynyt kiinnostavana.

Liksomia on tutkittu jonkin verran, mutta mielestäni ei lainkaan niin paljon kuin olisi syytä. Näkökulmia nimittäisin riittäisi.

Hänen varhaistuotantonsa lyhytproosaa käytettiin 1990-luvulla tutkimuksessa, jossa tutkittiin kirjallisuuden reseptiota eli vastaanottoa. Tutkimuskohteille annettiin luettavaksi vuonna 1989 ilmestyneessä Tyhjän tien paratiisissa julkaistu nimetön novelli, joka alkaa sanoilla ”Me mentiin naimisiin marraskuun neljästoista” ja joka kertoo aviomiehensä fileerausveitsellä tappavan naisen tarinan. Se valikoitui ”kulttuurisia tulkintasääntöjä” käsittelevään tutkimukseen aihepiiriensä perusteella. Niitä olivat – tutkimuksen sanoin – ”toisaalta kansallinen identiteetti ja kulttuuristen periferia-alueiden sekä keskusten väliset suhteet, toisaalta modernistumiseen liittyvät muutokset sukupuoliroolien, perheen tai parisuhteen sekä työnteon merkityksissä”.

Tulkitsen näitä muotoiluja siten, että Liksomin tekstien ajateltiin kuvaavan pätevästi nykyaikaa. Novellin etuna tutkimuskäytössä oli tietysti myös sen tiiviys, ja epäilemättä osin samoista syistä Liksomin tekstejä on käytetty runsaasti myös äidinkielen opetuksessa ja oppikirjoissa.

Monitieteisen vastaanottotutkimuksen lähtökohtia kuvannut Raine Koskimaa, joka nykyään toimii Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin professorina, luonnehtii Liksomin varhaista novellia tavalla, joka nähdäkseni pätee hänen tuotantoonsa laajemminkin:

”Kerronta on naturalismiin asti realistista, mutta kertojan liioitellun välinpitämätön suhtautuminen kuvattuihin tapahtumiin jättää realistisen lukutavan ohella lukijalle tilaa erikoisempiinkin tulkintoihin. Teksti tarjoaa siten runsaasti tilaa jopa ristiriitaisille lukutavoille. Se voi herättää niin tuttuuden kuin outoudenkin tuntemuksia. Oman lisänsä tulkintamahdollisuuksiin tuo se kerronnallinen ratkaisu, että päähenkilö kertoo itse oman tarinaansa. Näin on mahdollista nostaa esiin myös kerronnan luotettavuutta koskevia kysymyksiä.”

Vuonna 2010 ilmestyneen Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian Liksom-esittely on suoranaista epiteettien ja attribuuttien ilotulitusta. Artikkeliin on kerätty niin kriitikoiden kuin tutkijoidenkin luonnehdintoja. Liksomin sanotaan rakentaneen ”imagostaan performanssin hyödyntämällä medioituneen kulutuskulttuurin viehtymystä shokeeraaviin uutuuksiin” ja leikittelevän ”erilaisilla tyyleillä stalinistisista univormuista barbeihin”.

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria painottaa Liksom-tulkinnassaan parodiaa. Hänen sanotaan parodioivan niin brändäämistä kuin oletusta tekijyyden alkuperästä, samoin ajatusta lappilaisesta luonnonlapsesta.

Kaiken kaikkiaan kirjallisuushistoriasta paistava tulkinnallinen yltäkylläisyys kielii siitä, kuinka vaikeaa Liksomia oli luokitella – ainakaan yhteen selkeärajaiseen lokeroon. Analyyseissa puhutaan postmodernismista, ulkopuolisuudesta, arktisesta hysteriasta, ”vakavasta sosiaalipornosta” ja häntä sovitellaan jopa 1990-luvun vaihteessa kirjallista kenttää leimanneeseen ”pahan koulukuntaan”. Liksomin lakonista kerrontaa verrataan Maria Jotunin tyyliin ja pohjoisen kuvausta luonnehditaan illuusiottomaksi versioksi Timo K. Mukasta. Muiksi hengenheimolaisiksi mainitaan valokuvaaja Esko Männikkö, elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki ja kuvataiteilija Kalervo Palsa.

Ensyklopedisista lähtökohdistaan huolimatta Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriasta löytyy myös suoranaista arvottamista. Peräti ykskantaan siinä esimerkiksi todetaan, että ”parhaimmillaan Liksom on kirjoittaessaan Lapin syrjäkylien ihmisistä heidän omalla murteellaan”. Vaikka hieman karsastankin lausunnon totalisoivaa sävyä, voi olla, että Liksomin uusimmat teokset eli Everstinnan ja Väylän lukeneet voivat pitää näitä vuonna 2010 painettuja sanoja suorastaan enteellisinä.

Samaisessa kirjallisuushistoriallisessa katsauksessa nostetaan esille myös Liksomin teosten vahvat naiset, joiden sanotaan kytkeytyvän ”1980- ja 1990-luvun naiskirjallisuuden suuntaukseen, joka pyrki tuottamaan vastakuvia alistaviksi, esineellistäviksi ja stereotyyppisiksi koetuille naiskuville”. Esimerkiksi Kreislandin Impi Agafiinan vauhdikkaissa vaiheissa ja päätäpahkaisessa asenteessa ei ole ”häivähdystäkään Liksomin miehille tyypillisestä passiivisuudesta”.

Liksomin teoksia on luettu myös paikan kuvauksina ja kansallisina kertomuksina. Kirjallisuudentutkija Leena Kirstinä asettaa Kreislandin 90-luvun kansallisten kertomusten joukkoon kutsuen sitä ”kansalliseepokseksi”, tosin lainausmerkeissä ja parodian määreellä varustettuna. Kirstinä mainitsee tulkinnassaan romaanissa viliseviä nimiä. Mainituksi tulevat niin Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Putkinotko, Ryysyrannan Jooseppi, Topeliuksen Maamme kirja, Runebergin Hirvenhiihtäjät, F. E. Sillanpää, Olavi Paavolainen, Minna Canth, Juhani Aho, Tacituksen Annaalit, Voltaire, Montesquie, Rousseaun Emile, Johan Gottfried Herder, Diderot’n Jaakko Fatalisti, Timo K. Mukka, Laestadiuksen Huutavan ääni korvessa, Bunyanin Kristityn vaellus, La Fontaine, Robinson Crusoe, Jean d’Arc, Friedrich Schiller, Lenin, John Locke, David Hume, Carl von Linné, Gilgames, Juri Gagarin, Laika-koira, August Ahlqvist-Oksanen, Armand Lohikoski, Beethoven, Daniel Juslenius, Ibsen, Caesar, Pietari Suuri, Kullervo, Herkules, Mika Waltari, Tuntematon sotilas, Antero Warelius, Mihail Bahtin, Francois Rabelais, Arnold Schwarzenegger, Elvis Presley ja tietysti myös kirjan nimen amerikankaima eli Elviksen kotitalo Graceland. Kirja näyttää sisältävän koko länsimaisen ja kotimaisen kulttuurin kaanonin.

Jo teoksen tyylikeinoissa riittää sulateltavaa, sillä niiden joukossa Kirstinä mainitsee parodian ohella satiirin, karnevalismin, rabelaismaisuuden, travestian, sämpläämisen, hyperbolan ja absurdismin. Kaiken tämän nimi- ja käsitevyörytyksen jälkeen Kirstinän tulkinta Kreislandin lopusta tuntuu suorastaan antikliimaksilta, sillä hän tulkitsee sen vertauskuvaksi toisen maailmansodan jälkeisestä suomalaisen yhteiskunnan eheytymisestä. Ehkä tässä yhteiskuntasopua korostavassa tulkinnassa on luettavissa Kirstinän tutkimuksen ilmestymisajan eli vuoden 2007 ilmapiiri. Sen jälkeenhän kansallisuutta koskevat käsitykset – ideat, toiveet ja pelot – ovat kokeneet melkoisen muodonmuutoksen, eikä absurdismi ole enää niinkään kirjallinen tyylikeino kuin täsmällinen kuvaus maailman tilasta. Parodiankin sanotaan käyneen nykymaailmassa mahdottomaksi.

Ainakin yksi väitöskirja on Rosa Liksomista tehty. Kasimir Sandbackan Oulun yliopistossa vuonna 2017 tarkastetussa tutkimuksessa Liksomia analysoidaan suhteessa niin sanottuun modernin projektiin ja sitä kautta eurooppalaiseen kulttuuri- ja aatehistoriaan. Avainkäsitteitä ovat melankolia, metamodernismi ja utooppisuus.

Nyt olen epäilemättä pitkästyttänyt teitä luettelemalla nimiä ja käsitteitä, joiden avulla tutkijat ovat lähestyneet Liksomia. Kaikki edellä mainitut tutkimukselliset näkökulmat Liksomin kirjailijakuvaan ja tuotantoon ovat varmasti olleet hedelmällisiä ja mielekkäitä, mutta huomaan kaipaavani jotain juurevampaa – parempaa sanaa en nyt keksi – jotain mikä ei olisi niin saamarin etäännyttävää.

Väitän nimittäin, että Liksomin uusimmat teokset kutsuvat uudella tavalla lukijaa lähelleen, olipa kyse sitten hytin numero 6 ahtaudesta tai Väylässä kuvattujen sotapakolaisten seassa vaeltavien lapinlehmien eli Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan, Soman, Kielon, Kertun ja Sokkeri-vasikan lämmöstä. Everstinna puolestaan tempaisee lukijansa minäkertojan pään sisään tavalla, josta ei hetimiten toivukaan.

Toisen maailmansodan tapahtumia on Suomen kirjallisuudessa käsitelty inhimillisesti ajatellen tarpeeksi, semminkin kun viime vuosina eräitä tuon suuren kertomuksen aukkokohtia, kuten kotirintaman tapahtumia ja perheiden näkökulmaa, on ansiokkaasti jo täydennetty. Sekä Everstinna että Väylä kuitenkin osoittivat – kumpikin omalla erityisellä tavallaan – , että pajatso ei ollutkaan aivan tyhjä, vaan takaressussa on vielä kosolti tyhjennettävää. Molemmat teokset näyttävät myös mallia siitä, miten historiaan sijoittuva romaani voi parhaimmillaan puhutella nykylukijaa. Ne ovat teoksia, joilla ei ole eräpäivää.

Kirstinä, Leena (2007) Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa. Helsinki: SKS.

Koskimaa, Raine (1996) Miksi ja miten. Rosa Liksomin kertomuksen vastaanottoa koskevan tutkimuksen aineisto ja toteutus. Teoksessa Katarina Eskola (toim.) Nainen, mies ja fileerausveitsi. Miten Rosa Liksomia luetaan? Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 49. Jyväskylän yliopisto.

Märsynaho, Jaana (2010) Kaikki samala paikala ko ennenki? Teoksessa Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho (toim.) Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria. Helsinki: SKS.

Sandbacka, Kasimir (2017) Utopia derailed. Rosa Liksom’s retrospection of the modern project. Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1602-7