Kauhun kartasto: mietteitä Stalinin vainoista ja neuvostojärjestelmästä

Nykyarvioiden perusteella Stalinin vainoilla oli 8 000–25 000 suomalaista kuolonuhria. Vaikka tuhansien suomalaisten kohtalo on yhä epäselvä, monissa suvuissa on säilynyt muistitietoa ja tehty selvitystyötä, joka valottaa heidän historiaansa. SKS on kerännyt muistitietoa uhrien vaiheista sekä heidän jälkeläistensä kokemuksista Stalinin vainojen muistot -hankkeessa vuoden 2021 alusta alkaen. Olen työskennellyt hankkeessa korkeakouluharjoittelijana kuluneen syksyn. Minua kiinnostaa, miten muistitietohaastatteluilla kerätty aineisto heijastuu sellaisia historiallisia taustoja vasten, joihin olen tutustunut yleisen historian opinnoissani. Minkälaisen jäljen Stalinin vainot jättivät jälkeensä ja kuinka laajalle hänen terrorinsa ulottui?

Stalinin vainoilla viitataan poliittisiin vainoihin, jotka toimeenpantiin Neuvostoliitossa Josif Stalinin valtakaudella. Diktaattorin näkökulmasta vainotut olivat kansanvihollisia, jotka uhkasivat Neuvostoliiton sisäistä turvallisuutta. Uhreja karkotettiin, vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Huono-onnisimpien kohdalla kysymys oli näiden neljän yhdistelmästä. Vaikka ajalliset rajaukset ovat hieman häilyviä, vainot voidaan ajoittaa karkeasti vuosille 1930–1950. Kiihkeimmillään vainot olivat vuosina 1937–1938, jolloin 1,6 miljoonaa ihmistä lähetettiin vankilaan tai vankileirille. Heistä noin 700 000 menetti henkensä. Tämä tarkoittaa sitä, että vuosien 1937 ja 1938 välisenä aikana Neuvostoliitossa tapettiin päivittäin yli 1 000 ihmistä. Aikaa on kutsuttu kuvaavasti ”suureksi terroriksi”.

Mielivaltainen terrori kumpusi osaltaan Stalinin turvattomuuden tunteesta. Diktaattori pelkäsi hallintonsa romuttuvan, jos Neuvostoliiton sisäiset ja ulkoiset viholliset yhdistäisivät voimansa. Vainot kiihtyivät Neuvostoliitossa, kun kansainväliset jännitteet ja sodanuhka kasvoivat maailmalla. Historioitsija Oleg V. Hlevnjuk (Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta. Ilm. 2015, suom. 2018) taustoittaa Neuvostoliiton suhdetta sotaan: valtio syntyi ensimmäisessä maailmansodassa, vakiintui sisällissodassa ja valmistautui jatkuvasti seuraavaan sotaan. Jos sorrettu neuvostokansa ja entiset valkokaartilaiset olisivat liittoutuneet, sota ulkoisen vihollisen kanssa olisi saattanut kääntyä sisällissodaksi Stalinin hallintoa vastaan. Lisäksi Stalin epäili, että Neuvostoliitossa eläneet vähemmistökansat auttaisivat ulkoista vihollista verisiteidensä vuoksi. Sotavalmius vaati turvattua kotimaata, joka puolestaan edellytti sisäisen vihollisen tuhoamista.

Hankkeessamme haastateltujen kertomuksissa diktaattorin epäluuloisuus välittyi kansaan kouriintuntuvalla tavalla. Elämä oli kirjaimellisesti terrorin otteessa. Eräs haastateltava on tutustunut vainojen uhreihin ja heidän jälkeläisiinsä selvittäessään oman sukulaisensa vaiheita. Hän kuvailee vainojen aikana vallinneita olosuhteita:

Yöllä tuli sitten nämä hakijat. Oveen koputettiin. Sitä ovat nämä henkiin jääneet, näitten lapset kertoneet. Sitten se oli se isä, joka vietiin ja vaimo ja lapset häädettiin niistä asunnoista. [–]. Kyllähän he siellä keskenään suomalaisetkin tapasi ja sillä lailla. Mutta se meni niin jotenkin, että koko ajan piti olla varuillaan, että missä on ne kuulevat korvat, jotka kuulee nyt tämän tapaamisen. – Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut: SKSÄ 2021:42

Toinen haastateltava kertoo isoisästään, jonka elämää vainot runtelivat useampaan otteeseen. Isoisän isä teloitettiin ja isoisä itse lähetettiin Tšeljabinskin vankileirille. Vaikka isoisä selvisi leiriltä hengissä, hän palasi vainojen pyörteisiin säännöllisesti:

[Pappa] näki painajaisia. Mä oon nukkunut hänen kanssaan samassa huoneessa varmaan kuusi vuotta. [–]. Huusi unessa usein ”Älä ammu!” tai äitiä huusi. Tämmöisiä niinku, mitä ihminen näkee painajaisia. Vähän rankempia vaan. – Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut: SKSÄ 2021:80

Kertomukset kuvaavat, miten terrori tunkeutui jokapäiväiseen elämään. Ihmiset joutuivat vilkuilemaan olkansa yli, ettei kukaan todistaisi heidän tapaamisiaan. Koskaan ei voinut tietää, koputettaisiinko omaan oveen seuraavana yönä. Missään ei ollut turvassa. Painajaisia näkevä isoisä on muistutus siitä, että terrorille on vaikea määrittää selvää loppupistettä. Kaikkien uhrien osalta vainot eivät päättyneet edes vankileiriltä vapautumiseen. Öiset kauheudet eivät hellittäneet, vaikka oveen ei enää tultukaan koputtamaan.

Stalinin kuolemaan johtaneet päivät osoittivat, että terrori oli ulottunut diktaattorin lähipiiriin asti. Henkivartijat löysivät Stalinin halvautuneena, mutteivät uskaltaneet kutsua paikalle lääkäreitä, koska diktaattori oli alkanut vainota ammattikuntaa viimeisinä vuosinaan. Lääkärien sijaan paikalle hälytettiin Stalinin lähipiiri. Kukaan lähipiiristä ei uskaltanut käydä tarkistamassa diktaattorin tilaa tai tehdä itsenäisiä päätöksiä mahdollisista toimenpiteistä. He välttelivät väliintuloa ja koettivat sälyttää vastuuta toistensa niskoille. Kaikki pelkäsivät, että Stalin toipuisi ja suuttuisi heille.

Päättäjien pelko paljastaa, miten läpileikkaavaa diktaattorin terrori oli. Kukaan ei ollut turvassa, ei edes lähipiiri. Päinvastoin vainot ulottuivat neuvostojärjestelmän sisuksiin niin, että järjestelmä muuttui Stalinin kuvaksi. Tästä näkökulmasta Stalinin terrori ikään kuin laajeni itseensä.

Terrorin vaikutukset eivät rajoitu ainoastaan aikalaisiin tai Neuvostoliiton byrokraattiseen koneistoon. Uhrien jälkeläisten kokemuksissa vainot ulottuvat oman aikansa ja paikkansa ulkopuolelle.  Eräs haastateltava on tutustunut teloitetun sukulaisensa jälkeläiseen internetin sukupuusivuston kautta. He ovat vierailleet yhdessä vainonuhrien teloitus- ja hautapaikalla:

Me käytiin siellä Sandarmohissa Ailin kanssa. [–]. Aili sanoi, että hän tykkää ajatella, että hänen äitinsä vanhemmat olisi siellä. Että vaikka hän tietää, että he eivät ole siellä, niin hän muistaa näitä isovanhempia, kun hän käy siellä Sandarmohissa. – Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut: SKSÄ2021:37

Toinen haastateltava kertoo sedästään, joka teloitettiin Petroskoin lähellä. Hän pohtii setänsä viimeisiä hetkiä:

Voin kuvitella, miten he ovat pelänneet, kun ovat joutuneet kävelemään sinne teloituspaikalle ja tienneet, että näin kävi. Ei auttanut mikään enää. [–]. Hän on varmaan jossakin joukkohaudassa Petroskoin lähellä. Niitähän on paljon. Kauhean surullista, kun ei oo edes hautapaikkaa. – Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut: SKSÄ2021:8

Kertomukset havainnollistavat, miten vainot ulottuvat menneisyydestä nykyisyyteen. Siinä missä uhrit näkivät painajaisia vainovuosista, heidän jälkeläisiään piinaavat painajaismaiset mielikuvat sukulaistensa viimeisistä hetkistä. Yllä olevissa kertomuksissa korostuu, etteivät jälkeläiset tiedä, mihin heidän sukulaisensa on haudattu. Kun sukulaisen viimeinen leposija on tuntematon, suvun historian herättämiä tuntemuksia on vaikea saattaa päätökseen. Tällaisissa tilanteissa ainakin osa uhrien jälkeläisistä vierailee vainonuhrien joukkohaudoilla tai muistomerkeillä. Tänä päivänä uhrien jälkeläiset kävelevät samoille teloituspaikoille kuin uhrit heitä aiemmin.