”Kirjat ovat peilejä parempia peilejä” – Päiväkirjamerkintöjä Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 14.–15.6.2024

Junani nytkähtää kesäkuisena torstai-iltapäivänä Helsingistä Lahden suuntaan. Alkamassa on 31. kertaa järjestettävä Lahden kansainvälinen kirjailijakokous, joka kutsuu joka toinen vuosi kirjailijoita eri puolilta maailmaa yhteen. Kokous on Euroopan vanhimpia kirjallisuustapahtumia ja sitä on järjestetty aina vuodesta 1963 alkaen. Tähän taustaan peilaten tunnelmani oli ensikertalaisena levottoman intoutunut. Matkani tarkoituksena on jatkaa myös toista perinnettä, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on tallentanut kokouksen puheenvuoroja arkistoonsa vuodesta 1983. Arkistoaineisto on ollut käytössä esimerkiksi Heini Junkkaalan kirjoittamassa elämäkerrassa Pirkko Saisio – Sopimaton (2023). Tänä vuonna kunniakas arkistointitoimi osuu omalle kohdalleni.

Kokouksien teemat ovat olleet alusta alkaen laveita, mikä mahdollistaa alustajille kirjavat lähestymistavat. Nyt kirjailijoiden alustuksia ja keskusteluja yhdessä pitäväksi liimaksi on valikoitunut ”Kirjallisuuden peili” -teema. Valinta on oivallista jatkumoa kokousten historiaan kurkistaessa, koska mittavaksi vuosia koostavaksi teemaksi on kohonnut kirjailijoiden suhde maailmaan.

Ensimmäisen virallisen kokouspäivän aamuna saavun ajoissa kokouspaikalle, jona tällä kertaa toimii entisen Lahden kansanopiston ylväs jugendtalo. Asetun istumaan juhlasalin takaosaan voidakseni samalla seurata äänityksien onnistumista. Taakse sijoittuminen mahdollistaa myös täyttyvän juhlasalin kokonaiskuvan tarkkailun, ja saliin saapuukin kiitettävästi yleisöä, eikä tuoleja jää juurikaan tyhjiksi. Kaiuttimista kuuluu, kuinka kokouksen puheenjohtajat Riina Katajavuori ja Karo Hämäläinen pohjustavat tulevia keskusteluja. Painan punaista rec-nappia laitteessa, joka tallentaa kokouksen puheenvuoroja tarkasti. Kenties hälyt ja raksahdukset tarttuvat äänityksiin, mutta ne ovat osa kokouksen äänimaisemaa. Tallennuksen lisäksi pyrin seuraavaksi koostamaan kahta varsinaista kokouspäivää heijastavaa peiliä kirjoittamalla omasta näkökulmastani ja rajaamalla. Todellisuuden ja kirjoittamisen suhde mietityttää muitakin kokouslaisia, mutta siitä lisää pian.

Kokouksen teeman huomioiden ei ole hätkähdyttävää, että yhdeksi keskeiseksi aiheeksi nousee kirjallisen muodin kärjessä oleva autofiktio. Vaikka autofiktion uskotaan ammentavan tunnusmerkillisesti kirjailijan omista kokemuksista, alustajat kuitenkin korostavat sen fiktiivistä ja jopa tietoisen valheellista luonnetta. Harry Salmenniemi kertookin alustuksessaan, ettei hän muista merkittävistä (vale)muistoista koostuvan teoksensa Sydänhämärä (2024) kohdalla mikä on tarkalleen totta. Toisaalta triviaaleja yksityiskohtia kuhiseva Varjotajunta (2023) on suoremmassa suhteessa tekstin ulkopuolisen todellisuuteen. Kokouksen vieraillekin jäi alustuksesta elävästi mieleen, kuinka vuonna 2020 Pasilan asemalla kahvi maksoi 3,20. Toisaalta kirjoja lukemalla voi ymmärtää paremmin itseään. ”Kirjat ovat peilejä parempia peilejä”, Salmenniemi perustelee.

Myös ”rehelliseksi kirjailijaksi” kuvailtu Hollie McNish käsittelee alustuksessaan autofiktion ja todellisuuden suhdetta. McNish korostaa kuinka rehellinenkin teksti sisältää vain kirjailijan oman näkökulman. Tämän lisäksi McNish tunnustaa valehtelevansa tietoisesti, säilyttääkseen pieniä yksityiskohtia elämästään itsellään. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, koska itsestään kirjoittavalla kirjailijalla voidaan ajatella olevan jonkinlainen velvollisuus läheistensä yksityisyyttä kohtaa. Teksteissä on myös pakko rajata todellisuutta ja se jo riittää synnyttämään fiktiota.

Toisaalta kirjoittajan oma ääni valuu myös ”puhtaampaan” fiktioon, kuten Anneli Kanto toteaa historiallisten romaaniensa kohdalla. Monimerkityksellisesti voikin todeta, että kirjailija piilottelee tekstissään. ”Missä siellä?”, ei välttämättä ole oleellinen kysymys.

Kaikkialla maailmassa ei voi kuitenkaan kirjoittaa vapaasti – peili on rikki eikä todellisuutta saa tarkastella kuin yhden sirpaleen välityksellä. Kirjoittamisen ja lukemisen vaarallisuus valtaapitävien silmissä käy viiltävän selväksi Nobel-veikkauksissakin pilkahdelleen Ljudmilla Ulitskajan alustuksessa – joka luettiin ääneen, koska hän ei valitettavasti päässyt itse paikalle terveydellisistä syistä johtuen. Kirjallisuuteen kohdistuneen vainon historia Venäjällä tulee konkreettiseksi, kun Ulitskaja määrittää ensimmäisen samizdat-teoksen vuodelle 1790. Määritelmällisesti samizdat-kirjallisuus on itse julkaistua ja vastajulkisuutta edustavaa kirjallisuutta, jonka levittämisestä voi saada eri asteisia rangaistuksia. Samizdat-kirjallisuuden rangaistavuuteen törmäsi myös Ulitskajan ura tutkijana, mutta sysäys johti hänet kirjoittamisen pariin. Samaa sensuuriteemaa lävistää unkarilainen kirjailija Andrea Tompa, jonka ihmisten moninaisuuden huomioonottavat sadut olivat liikaa Unkarin poliittisessa ilmapiirissä.

Poliittisesti vapaammissa yhteiskunnissa kirjailijalla on mahdollisuus kirjoittaa omista tuntemuksistaan, mutta alustuksissa haluttiin tuoda esille myös kirjailijan vastuu sanoilla luodusta maailmasta. Juhani Karila esittää alustuksessaan, että kirjailijan kokoaman peilin palaset sisältävät ”myrkyllisiä ennakkoluuloja”, joita hän sitten tyrkyttää törkyisenä heijastuksena lukijalleen. Myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja Magdalena Hai pohtii, millaista maailmaa hän teksteillään haluaa mahdollistaa. Hain sanoin: ”Jokainen kirjailija tietää, miten sanoilla on mahdollista muokata havainnoitua todellisuutta.” Kirjallisuus ei vain heijastele todellisuutta, vaan myös luo sitä. Kenties kirjailijoillakin on välillä peiliin katsomisen paikka?

Junani nytkähtää kesäkuisena sunnuntaiaamupäivänä Lahdesta kohti Helsinkiä. Kirjallisuuden ympärilleni puhaltamasta kuplasta arkeen palatessani oloni on hieman pöllämystynyt. Voin kuitenkin todeta, että tapahtuma on maineensa ansainnut. Alustukset ja keskustelut pureutuvat normaalia kirjailijahaastattelua syvemmälle. Yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpi osa kokouksen antia ovat sen epäviralliset tapahtumat, jotka synnyttävät ”Lahden henkeä”, kuten tapahtuman historiikin Niin kauas kuin yötä riittää (2005) kirjoittanut Jukka Petäjä luonnehtii. Pieniä peilauksia tästä tunnelmasta ja keskusteluista on mahdollista kokea ja puheenvuorojen asiasisältöihin palata SKS:n arkistossa, jonne tapahtumaa on vuosien saatossa taltioitu.