Kirjeitä mehiläistenhoidosta ja kirjallisuudesta – Aatu Haltsosen kirjeet pojalleen Sulo Haltsoselle 1918−1937
Reaktioiden lukumäärä: 0
Kommenttien lukumäärä: 0
”Täällä on vielä täysi talvi, eikä kiuruja kuulu, vaikka olisi jo aika.”
Aatu Haltsonen, Saamostissa 28.3.1926
Aatu Haltsonen (1873−1938) oli inkerinsuomalainen opettaja ja perinteenkerääjä sekä aktiivinen kulttuuritoimija Inkerinmaalla. Hän työskenteli myös toimittajana ja oli perustamassa muun muassa raittiusseura Alkua 1900-luvun alussa.
Haltsonen keräsi Inkeristä ja Karjalasta kansanrunoutta, sananparsia, arvoituksia ja loitsuja sekä muuta kansanperinnettä vuosina 1902−1930. Haltsosen toimittamista aineistoista on Kansanrunousarkistossa aikoinaan laadittu paksu sidos.
Vuonna 2023 SKS:n arkistossa säilytettävään Sulo Haltsosen arkistoon vastaanotettiin upea lisäluovutus. Suuren kokonaisuuden siitä muodostavat Sulo Haltsosen vastaanottamat kirjeet. Yksi kirjekokoelma sisältää lähes 250 kappaletta pelkästään isältä Aatu Haltsoselta sekä muulta perheeltä saapuneita kirjeitä, kortteja ja postiosoituksia. Ne on lähetetty Neuvosto-Venäjältä ja sittemmin Neuvostoliitosta vuosina 1918−1937.
Syy isän lähettämiin kirjeisiin oli Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeisessä maailmantilanteessa. Vasta 15-vuotias Sulo jäi yksin Suomen puolelle ja joutui eroon muusta perheestään. Alkuun Sulo asusti perhetuttujen Ahlgrenien luona, josta hän kävi koulussa.
22.10.1918 lähettämässään kirjeessä Aatu Haltsonen kehottaa poikaansa seuraavasti:
”Koita sinä myöskin puolestasi ahkeroida että edistyt hyvin koulutöissäsi. Kirjoitustöihisi varsinkin eri kielissä pane tarkkaa huomiota. Kirjoittele enemmän kotona, mutta kirjoita että silmäsi tottuu oikein kirjoittamaan.”
Sulo Haltsosen voi todella sanoa noudattaneen isänsä neuvoa, sillä hänestä sukeutui lahjakas opettaja, perinteenkerääjä, kirjastoalan ammattilainen sekä useita kieliä taitanut kirjallisuuden ja kansanperinteen tutkija.
Yhteydenpito perheenjäsenten välillä oli Venäjän sisällissodan riehuessa haastavaa. Isältä saapui jatkuvasti kirjeitä Sulolle Suomeen päin, mutta vastauskirjeet on ilmeisen tahallisesti kadotettu tai ne ovat sekasortoisen yhteiskunnallisen tilanteen vuoksi kadonneet matkalle. 17. syyskuuta 1920 lähettämässään kirjeessä Aatu Haltsonen kirjoittaa:
”Kaivattu poikamme, Sulo!
Olemme lähettäneet Sinulle, Ahlgrenille, Sjöblomille vuoden kuluessa useampia kirjeitä, mutta sieltäpäin ei ole yhtäkään kirjeettä saatu. Tämä meitä suuresti ihmetyttää ja harmittaa.”
Elämä oli muutoinkin hankalaa sisäistä myllerrystä käyvässä uudessa valtakunnassa Neuvosto-Venäjällä. 31.3.1921 Aatu kertoo kirjelappusessa kokemuksistaan:
”Vietin hyvin ikävät pääsiäispyhät – vankilassa. Minut vangittiin 8.3. ja tänään vapautettiin. Syytettiin vastavallankumouksellisuudesta ja kiihotuksesta – katalia syytöksiä jotka muutenkin tuli kumotuiksi.
Kerrotaan, että sinulta äskettäin tuli kirje. En ole sitä lukenut. Isäsi”
Kirjeiden sisällöstä selviää muutakin kuin arkiset kuulumiset. Haltsosen perheellä on ollut mehiläispesiä Suomen puolella olevassa kodissaan ja isä neuvoo jatkuvasti poikaansa joko mehiläisten hoidosta, hunajan myymisestä tai pohtii muuten vain mehiläisiään. Kirjeiden sävy on ylipäätään hyvin läheinen – jopa niin, että kaipauksesta huolimatta kirjeitse jopa toisinaan riidellään. Haltsosen perhe pystyi myös tukemaan poikaansa heitä erottavasta rajasta huolimatta. Isä Aatu toimitti pojalleen erilaisia reittejä pitkin kirjallisuutta ja sanakirjoja. Myös taloudellista tukea pystyttiin antamaan opiskelijanuorukaiselle.
Sulon äidin terveys alkoi kuitenkin heikentyä ja vuonna 1921 hän lopulta menehtyy. Sairauden eteneminen ja suru-uutinen saavuttavat pojan niin ikään kirjeiden kautta. 7.11.1921 saapuu suruviesti:
”Paras aarteeni, poikani Sulo.
Wasta nyt kykenen kirjoittamaan Sinulle, rakas poikani meitä yhteisesti kohdanneesta onnettomuudesta. Se sydän, joka niin lämpimästi sykki niin Sinulle kuin minulle, on ijäksi kylmennyt. Poissa, ainaisesti poissa on rakas ja ikuisesti muistossamme elävä oma kallis äitimme…”
Vuonna 1923 Aatu Haltsonen matkusti viimein Suomeen tapaamaan poikaansa ja asioitaan hoitamaan. Useiden ystäviensä ja poikansa kehotuksesta hän alkoi pohtia, josko jäisikin Suomeen, eikä palaisi Neuvostoliittoon takaisin. Hän kertoi Suomesta lähettämässään viestissä Sulolle, että olisi alkanut jo tiedustella erilaisia töitä ja saanut Kaapre Tynniltä todistuksen Kolppanan seminaarissa suorittamastaan tutkinnosta. Aatu Haltsonen päätti lopulta kuitenkin toisin ja palasi rajan toiselle puolelle jatkamaan elämäänsä Inkerinmaalla.
Sulo Haltsonen varttui edelleen Suomessa ja yliopisto-opiskeluiden alettua Helsingissä vuonna 1927 on isän kirjeistä luettavissa huolensekaista ylpeyttä. Aatu Haltsonen kirjoittaa 27.9.1927 seuraavaa:
”Toteutukoot sinun nykyiset harrastuksesi ja jalot pyrkimyksesi 100 %:lla! Minä aavistan ja olen siitä jo moniasti kirjoittanutkin, vaikeuksia ja etupäässä leipähuolista johtuvia – Sinun elämäsi tiellä nyt tulee olemaan entistä enemmän. Mutta kyllä kai niistä suoriudut, kun on edelleen vaan Sinulla intoa ja halua pyrkiä eteenpäin elämässäsi. Vaikeudet ovat väliaikaista laatua ja kyllä niistä suoriudut onnesi ja hyvien ihmisten avulla.”
Huolista huolimatta isän kirjeiden sävy on aina eteenpäin kannustava. Sulon aikuistuttua tuntuu isän ja pojan välillä käytävän enenevissä määrin myös ammatillisia keskusteluja. 3.5.1929 on Aatu Haltsonen saanut käsiinsä Sulon suomentaman Aleksandr Neverovin teoksen Taškent – leveän leivän kaupunki: kertomus Neuvosto-Venäjältä (Otava 1929).
”Iloni kohosi yhä korkeammalle aina sitä mukaa kun luin kirjaasi rivi riviltä eteenpäin ′kannesta kanteen′ – melkein samassa hengenvedossa.
Ensiksikin: Alkulauseesi kirjaan – se on jo täyden kypsyyden merkki kirjallisista kyvyistäsi.”
Elokuussa 1930 muuttaa Aatu Haltsonen uuden puolisonsa kanssa Petroskoihin, Karjalaan. Pariskunta on päättänyt lopettaa opetusalalla työskentelemisen. Aatu kirjoittaa kirjekortissaan pojallensa seuraavaa:
”Siirryn mielialalleni – uranuurtajaksi mehiläishoidoninstruktoriksi Karjalassa. Kun pääsen perille ja asunto-oloni järjestyvät, heti kirjoitan sinulle tarkemmin kaikesta.”
Saman vuoden syyskuussa Aatu kirjoittaa jälleen Petroskoista:
”Nyt tällä kertaa kirjoitan sinulle oikein pitkän kirjeen. Asia johtuu siitä, että minun on pakko oppia koneella kirjoittamaan.”
”Ennemmin en ole tullut käyneeksi Petroskoissa, jossa nyt asun. Hauska kaupunki, täytyy tunnustaa. Kuten tunnettua, sijaitsee se ison Äänisjärven läntisellä rannalla. Ja mainittu järvi se onkin, joka kaupungin tekee mielenkiintoiseksi. Useamman kilometrin alalle rakennettuna kaupunki kaitana kaistaleena venytteleikse Äänisen rannalla, erään sen niemen nenässä, kohoten pitkin pituuttaan koko paljon yläpuolelle järven vedenpinnan.”
Pari vuotta myöhemmin on Sulo alkanut suunnitella kesälle retkeä perhettään tapaamaan sekä vepsäläisalueille ja Karjalaan. Aatu-isä ohjeistaa häntä Petroskoista 30.4.1932:
”Pääasia, kunhan saisit luvan matkustamiselle ja pääsisit onnellisesti yli rajan Viitasaarelta. Paluumatka myös olisi tehtävä samaa tietä. Nyt vaan olisi ryhdyttävä lupaa hommaamaan seuraava seikat huomioon ottaen:
1) Että olet tieteellisessä tarkoituksissa Leningradiin jo ehkä Moskovaankin
2) Isääsi tapamaan ja asumaan luonani kunnes olet tehtäväsi suorittanut ja että
3) oloaikaisi täällä on heinäku. 10 p:n ja eloku. 20 p:n välillä likimäärin.”
Myöhemmin kesällä käy kuitenkin selväksi, ettei poika olekaan tulossa isän luokse. Sulo Haltsonen lähti Neuvosto-Venäjän sijaan kesällä 1932 Samuli ja Jenny Paulaharjun matkassa kiertämään Ruotsin Lappia ja keräämään kansanperinnettä. Aatu Haltsosen 9.7.1932 lähettämässä kirjeessä pettymys on aistittavissa rivien välistä:
”Sinä kerrot matkoistasi omassa ja vieraissa maissa. Mitäs nuorten muuta tehdäkään kuin nauttia elämästä ja varsinkin luonnon helmassa, kuten sanotaan.”
Samana syksynä Aatu lähettää kirjeensä mukana pinon kirjoittamiaan lehtiartikkeleita mehiläistenhoidosta, joka todella tuntuu olevan hänen intohimonsa. Muun muassa Punainen Karjala -lehdessä kesäkuussa 1932 on ilmestynyt artikkeli ”Mehiläishoito saatava vakavalle tieteelliselle pohjalle”.
Sitten isältä alkaa saapua kirjeitä aina hitaammalla tahdilla.
Kirjekortissa, joka on leimattu 27.2.1933, kiittelee 60 vuotta täyttänyt Aatu poikaansa syntymäpäiväonnitteluista. Neuvostoliitossa elävien vähemmistökansojen – kuten inkerinsuomalaisten – elämä on alkanut vaikeutua, mutta todellisista huolistaan Aatu Haltsonen ei tohdi kirjoittaa avoimesti.
”Tällä välin sain kokea kaikenlaista, mutta nyt taas elän kotona perheeni luona. Älä kovin kummastele, jos en voisikaan kirjoittaa sinulle muutamaan aikaan. Kirjoittaminen on hopeaa, mutta vatiolo kultaa… Älä sinäkään pitkälti ja usein kirjoita. Tähän aikaan meikäläisen on viisainta sulkeutua itseensä ja syrjästä katsoa, mitenkä maailma kurjasti kiitää eteenpäin.”
18. joulukuuta 1934 ”Suuresti ikävöidylle Sulo pojalle” lähetetty kirjekortti kertoo:
”Terveyteni on melkein ennallaan, sydänvika vaan antaa itsensä tuntea. Olen kovasti pahoillani, kun nykyään en voi sinulle lähettää täkäläistä kirjallisuutta, jota mahdollisesti tarvitsisit opinto- ja kirjoitustehtävissäsi. ‒ ‒ Sinua alituisesti muistava isäsi Aatu Haltsonen”
Tämä jää isän viimeiseksi viestiksi pojalleen.
Vaikka kirjeistä on säilynyt ainoastaan isän Aatu Haltsosen puolikas, tarinan toinen puoli on luettavissa Sulo Haltsosen muistelmista ja muusta arkistoaineistosta.
Lähteet
Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Samuli Paulaharjun kokoelma.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma, Sulo Haltsosen arkisto.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma, Aatu Haltsosen kokoelma.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma, Sulo Haltsosen kokoelma.
