Kohta se taas alkaa. Pikku Kakkonen ja jatkuvuuksien merkitys lapsen arjessa

Pikku Kakkonen täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Viiden vuosikymmenen aikana siitä on tullut pysyvä osa suomalaista lastenmediaa ja sen äärelle on kokoontunut sukupolvi toisensa jälkeen. Aamulla tai päivän kääntyessä iltaan lapset tietävät, että kohta se taas alkaa: tutut sävelet, kasvot ja hahmot palaavat ruudulle.

Mitä tällainen toisto ja ennakoitavuus merkitsevät lapsen kokemukselle? Lastenpsykiatri Donald Winnicott puhui going on being -kokemuksesta, olemassaolon jatkuvuudesta. Ajatus liittyi alun perin varhaisen hoivan jatkuvuuteen, mutta myös myöhemmässä lapsuudessa toistuvat rytmit ja tutut rakenteet auttavat tekemään arjesta ennakoitavaa. Pikku Kakkosen merkitys voikin liittyä sisältöjen lisäksi siihen, että se on luotettavasti olemassa päivästä ja vuodesta toiseen.

Tuttuus rakentuu hyvin konkreettisista asioista. Yhdelle lapselle se on voinut olla Lasse Pöystin ääni ja tapa kertoa iltasatu. Pöysti opetteli tarinat ulkoa, jotta saattoi kertoa ne suoraan kameralle ja puhutella lasta ilman kirjaa välissään. Hänen kerrotaan kerran kohdanneen kadulla rattaissa istuneen pienen lapsen, joka tunnisti hänet ja huudahti yksinkertaisesti: ”Pikku Kakkonen”.

Juontajilla ja esiintyjillä on ollut tärkeä tehtävä jatkuvuuden rakentamisessa yksittäisten ohjelmien välille. Tutut kasvot, äänet ja puhetavat ovat palanneet lähetyksestä toiseen. Viestinnän tutkimuksessa tällaista mediavälitteistä tuttuutta on tarkasteltu parasosiaalisen suhteen käsitteellä. Suhde ei ole vastavuoroinen: katsoja oppii tuntemaan ruudulla esiintyvän ihmisen tai hahmon, vaikka tämä ei tunne yksittäistä katsojaa.

Tuttuuden rakentaminen ei ole ollut Pikku Kakkosessa sattumaa. Ohjelmaa eri vuosikymmeninä tehneiden ammattilaisten haastatteluissa tuttuus ja turvallisuus nousevat keskeisiksi tavoitteiksi. Lapselle on haluttu rakentaa oma televisiohetki ja ympäristö, jonka hän voi tunnistaa kerrasta toiseen.

Pikku Kakkosen verkkoympäristöä käsitelleessä tutkimuksessa tuttuus näkyi myös lasten omassa toiminnassa. 3–5-vuotiaat lapset tunnistivat televisiosta juontajia, vastasivat heidän puhutteluunsa ja jäljittelivät heidän ilmeitään, liikkeitään ja puhetapaansa.

Keräämme parhaillaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Ylen kanssa muistoja Pikku Kakkosen katsomisesta. Käynnistimme keruun lastenpsykiatrian professori Kaija Puuran kanssa, jotta tärkeä osa lasten kulttuuriperintöä saataisiin talteen. Tutkimuksellisesti meitä kiinnostaa erityisesti Pikku Kakkosen merkitys lasten ja perheiden arjessa.

Aiempi tutkimus antaa jo joitakin vihjeitä siitä, mitä tällainen merkitys voi tarkoittaa. Lasten omissa arvioissa tärkeiksi ovat nousseet kiinnostavat hahmot ja samaistuminen, ja ohjelmien maailmat voivat jatkaa elämäänsä myös leikeissä ja muussa lasten omassa toiminnassa.

Muistitietoaineiston avulla voimme kysyä vielä laajemmin, mitä Pikku Kakkonen on tehnyt mahdolliseksi lasten ja perheiden arjessa. Onko ohjelma tarjonnut perheelle hengähdystauon, aineksia leikkiin tai innostanut temppuilemaan ja rokkaamaan? Entä ovatko vanhemmat, opettajat tai muut kasvattajat käyttäneet sitä apuna jonkin asian opettamisessa, vaikean tilanteen käsittelyssä tai arjen pulman ratkaisemisessa? Jännityksellä odotamme, millaisia muistoja ja kokemuksia keruuvastauksiin on tallennettu. Vielä ehtii myös jakaa oman muistonsa keruuseen.

Pikku Kakkosessa lapset itse ovat olleet näkyvä osa ohjelman maailmaa. Heidän piirustuksiaan, tarinoitaan ja muuta tekemistään on tuotu ohjelmaan muiden lasten nähtäväksi. Jo ohjelman alkuvuosina Pikku Kakkosen postiin saattoi lähettää piirustuksia ja tarinoita, joita nostettiin osaksi lähetyksiä. Ohjelman rakentamat arjen jatkuvuudet eivät siis ole liittyneet vain lähetysaikoihin ja tuttuihin hahmoihin, vaan myös siihen, että lapset itse ovat olleet mukana ohjelman maailmassa.

Kun toisen lapsen piirustus, tarina tai muu tekeminen tuli ruudulle, lapsi saattoi tunnistaa siinä jotakin omaa. Ehkä toinenkin piti samasta hahmosta, piirsi samanlaisia kuvia tai pohti samoja asioita. Television välityksellä saattoi syntyä pieni tunnistamisen hetki: minäkin tykkään tuollaisista jutuista.

Olemme yhdessä Ville Kivimäen ja Ville Vuolannon kanssa käyttäneet kokemusyhteisön käsitettä kuvaamaan yhteyttä, joka rakentuu, kun ihmiset tunnistavat toistensa kokemuksissa riittävästi samankaltaisuutta. Media voi välittää tällaisia kohtaamisia myös sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät koskaan tapaa toisiaan.

Pikku Kakkosen katsojakunta ei muodosta yhtä suurta kokemusyhteisöä, mutta kiinnostavaa on miettiä, millaisia samuuden tunnistamisen mahdollisuuksia ohjelma on eri aikoina rakentanut. Kun lapsen piirustus, puhe tai olemisen tapa tulee ohjelman kautta muiden lasten nähtäväksi, yksilölliseltä tuntuva kiinnostus tai kokemus voi näyttäytyä jaettuna. Ohjelma voi tehdä näkyväksi, että jossakin on muitakin lapsia, jotka tekevät, tuntevat tai ihmettelevät jotakin samankaltaista.

Tämä herättää myös kriittisen kysymyksen: kenellä on mahdollisuus tunnistaa ruudulta jotakin omasta elämästään? Suomalaisten lasten arki on ollut jo pitkään kielellisesti ja kulttuurisesti monimuotoista, ja myös maantieteellisesti lapsuutta eletään hyvin erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa. Jos ruudulla näkyvä lasten maailma on liian kapea, myös mahdollisuudet tunnistaa ruudulta jotakin omasta elämästään jakautuvat epätasaisesti. Tätä kysymystä pohditaan jatkuvasti myös Pikku Kakkosen toimituksessa.

Merkitystä ei ole vain sillä, keitä ruudulla näkyy, vaan myös sillä, millainen lapsuus ohjelmassa tulee tunnistettavaksi ja jaettavaksi. Ehkä Pikku Kakkosen kiinnostavimpia piirteitä onkin ollut se, että lapset eivät ole jääneet vain ohjelman yleisöksi, vaan heistä on tehty näkyvä osa sen maailmaa. Silloin televisio voi parhaimmillaan välittää lapselta toiselle pienen mutta tärkeän viestin: mekin ollaan mukana.

***

Postia Pikku Kakkoselle -muistitietokeruu on avoinna 30.9.2026 saakka.