Kriittinen etäisyys toisen kohtaamisessa

Englantilainen runoilija W. H. Auden kirjoitti yhdessä tunnetuimmista runoistaan ”Musée des Beaux Arts” (1939), että vanhat taidemaalarit olivat vanginneet kärsimyksen kokemuksesta jotakin olennaista: se tapahtui aina toisaalla ja toisille ihmisille. Audenin esimerkki etäisyydestä toisen kärsimykseen oli Pieter Brueghelin nimiin viety maalaus ”Maisema ja Ikaroksen putoaminen” (noin 1558), jonka etualalla kyntäjä kulkee hevosensa perässä pellolla ja valkopurjeiset laivat seilaavat määrätietoisesti merenlahdella. Kukaan ei huomaa maalauksen oikeassa alakulmassa pientä veden loiskahdusta ja tuskin havaittavaa putoavaa poikaa, joka on lentänyt vahasiivillään liian lähelle aurinkoa ja hukkuu vihreään mereen.

Audenin ekfrasis osoittaa toiseuden asettuvan kivun ja kärsimyksen kokemuksen ytimeen. Etsiessään maalauksesta sen nimen mukaista tapahtumaa, Ikaroksen putoamista, katsoja joutuu kokemaan kärsimyksen kaukaisuuden mittakaavan, toisaalla tapahtuvan tragedian huomaamattomuuden ja oman etäisyytensä siihen. Kuinka pienenä ja etäisenä toisen kärsimys tai jopa kuolema meidän ohimenevälle katseellemme näyttäytyykään?

Kivun merkityksiä eri kirjallisuudenlajeissa tutkinut David Morris on muistuttanut, että kärsimystä on tarkasteltava osana ihmisten sosiaalista kanssakäymistä. Maalauksen hahmojen tavoin ihmiset helposti syventyvät omiin arkisiin puuhiinsa huomaamatta kärsivää ihmistä. Etäisyys voi merkitä kylmää ja välinpitämätöntä suhtautumista toisten kärsimykseen. Mutta Morrisin mukaan Auden ei runossaan esitä moraalikritiikkiä ihmisten välinpitämättömyyttä kohtaan vaan valottaa etäisyyttä – maisemaa – ihmisten välisten suhteiden väistämättömänä rakenteellisena piirteenä. Kyntäjä ei tietoisesti käännä katsettaan pois putoavasta pojasta, vaan hänen oma työnsä vain vaatii kaiken huomion. Tällaisessa epäsuorassa suhteessa olemme väistämättä toiseen ihmiseen, tahdoimme tai emme.

Kirjassamme Toista ajatellen (SKS, 2022) esitämme, että toisen kärsimyksen hiljainen kunnioittaminen voi edellyttää eräänlaista kriittisen etäisyyden säilyttämistä. Puolustamme valikoitujen kaunokirjallisten esimerkkien (Bram Stokerin Dracula, kivun toiseutta käsittelevät Eula Bissin ja muiden naiskirjailijoiden lyyriset esseet, Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, Primo Levin holokaustia käsittelevät teokset, Albert Camus’n ja Philip Rothin kulkutauteja tematisoivat romaanit) avulla antiteodikea-ajatteluksi kutsumaamme lähestymistapaa avaimena kuolevaisen toisen ja erityisesti toisen kärsimyksen tarkasteluun kunnioittavan etäisyyden päästä uhrin näkökulmalle vierasta merkityksellistämistä kaihtaen. Esimerkiksi Levin teosten äärellä nousevat hiljaisuuspohdinnat valaisevat sitä, mitä merkitsee sopivan kriittisen etäisyyden omaksuminen toiseuteen ylipäänsä, niin inhimilliseen kuin (mahdolliseen, kuviteltuun tai todelliseen) jumalalliseenkin toiseuteen. Antiteodikea-ajattelu merkitsee jatkuvaa kyseenalaistavaa ja kriittistä pohdintaa siitä, mikä lopulta on sopiva etäisyys kärsimykseen.

Toiseuden kohtaamisen eettistä pohdintaa on mahdollista soveltaa myös koronapandemian oloissa tapahtuvaan abstraktin toisen kohtaamiseen ja turvallisten etäisyyksien säilyttämiseen. Korostamme erityisesti sitä, kuinka tärkeää on osata mieltää tekojemme merkitys meille kaukaisen ja vain abstraktisti kuviteltavissa olevan toisen kannalta, ei ainoastaan konkreettisesti käsillä olevan toisen ja häntä kohtaan tunnetun empatian tai myötätunnon. Tämä konkretisoituu pandemian torjunnan kannalta olennaisissa turvaväleissä, joiden voidaan ajatella symboloivan toiseen – hänen kärsimyksensä ja kuolemansa merkitykseen tai merkityksettömyyteen – säilytettävää kunnioittavaa etäisyyttä. Etäisyyden käsitteessä voi siis korostua koronarajoitusten edellyttämä konkreettinen fyysinen etäisyys toisiin, mutta myös etäisyyden ottaminen omaan ajatteluumme ja sen mahdollisiin ongelmiin, joille ehkä itse olemme sokeita.

Kirjassamme pyrimme osoittamaan, että kriittinen etäisyys tutkimuksen (ajattelun, keskustelun) kohteeseen on aidon sivistysprojektin ydintä. Väitämme, että aikamme ongelma ei ole ainakaan yksinomaan se, ettemme pysty riittävästi asettumaan toisten asemaan, vaan se, että naiivisti kuvittelemme voivamme niin tehdä. Unohdamme liian helposti toisen toiseuden – ja samalla kritiikin, vapauden ja totuuden omaa elämäämme säätelevinä arvoina. Testaamme tätä ajatusta monenlaisiin mahdollisiin toiseuksiin barbaareista hirviöihin siitä lähtökohdasta, että elämäämme määrittää ratkaisevasti suhteemme toisiin ihmisiin. Toiseuden kohtaamisella on mitä moninaisimpia eettisiä, poliittisia ja ylipäänsä elämän ja maailman merkityksellisenä kokemiseen kytkeytyviä ulottuvuuksia. Pohdimme kirjallisuudentutkimuksen, aatehistorian ja filosofian näkökulmia toisiinsa sulauttaen, mitä merkitsee sivistynyt ja kunnioittava tapa kohdata erilaisia toiseuksia – niin toisia ihmisiä ympärillämme kuin historian ja kulttuurin vaiheiden monenlaisia kotoisista tottumuksistamme eroavia ajattelun ja toiminnan tapoja. Liitämme toiseuden tarkastelun sekä kulttuurien kohtaamiseen että yksilöiden väliseen moninaisuutta arvostavaan keskusteluun.

Ehdotamme, että kriittisen etäisyyden ja (akateemisen) vapauden korostaminen erityisesti humanistisessa sivistysprojektissa on aina myös toisen ihmisen kunnioittamista, erityisesti hänen tunnustamistaan meistä itsestämme riippumattomana vapaana ja vastuullisena subjektina. Kun pidämme toisiin kriittistä etäisyyttä emmekä kuvittele voivamme yksinkertaisesti astua heidän mielensä sisään, omaksumme heihin sivistyneen kunnioittavan asenteen.