Kieli leikkikenttänä: latinankielisiä karhuja ja haikuja

Unkarilainen kirjailija ja kääntäjä Sándor Lénárd (1910–1972) eli merkillisen elämän. Hän pakeni ensin Hitlerin valtaannousua Italiaan ja sieltä edelleen Brasiliaan, jossa hän harjoitti lääkärin tointa ja kirjoitti siinä sivussa runoutta ja esseistiikkaa. Hänen käännöstuotannossaan huomiota kiinnittää latinannos Nalle Puhista, joka ilmestyi nimellä Winnie ille Pu 1950-luvulla ensin New Yorkissa, sitten Sao Paolossa ja vasta 1990-luvulla Unkarissa. Tuoreessa monikielisyyttä tutkivassa Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki -teoksessa (SKS 2019) tarkastelen latinan kielen uudiskäyttöä moderneissa runokokeiluissa ja käännöksissä, joista tunnetuimpia on juuri latinankielinen versio A. A. Milnen pienipäisestä ja filosofeeraavasta karhusta. Mitä tapahtuu, kun modernia kirjallisuutta tai sellaisia vaikeasti kääntyviä teoksia kuin nonsense-klassikko Alice in Wonderland käännetään ”taaksepäin” latinaksi? Voiko vanha auktoriteettien kieli herätä uudelleen henkiin tällaisten kirjallisten kokeilujen myötä?

Vaikka latina on tunnettu vuosisatoja länsimaisen eliitin, kirkon ja vallan kielenä, latina elää myös erilaisten entusiastien muodostamissa alakulttuureissa ja klassisesti koulutettujen kääntäjien ja tutkijoiden kielellisen harrastuneisuuden leikkikenttänä. Yhtenä tämän underground-kulttuurin ilmenemänä ovat latinankieliset käännökset myöhemmästä kirjallisuudesta, missä prosessissa vanha vallan kieli siirtyy palvelemaan aivan uusia leikillisiä tarkoitusperiä.

Latinaksi on käännetty erityisesti lastenkirjallisuutta, kuten Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa (Alicia in terra mirabili), Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (Aurae inter salices), Beatrix Potterin Petteri Kaniinista ja muista eläinhahmoista kertovia satuja sekä sellaisia seikkailukertomuksia kuin Robert Louis Stevensonin Aarresaari (Insula Thesauraria) tai Anthony Hopen Zendan vanki (Captivus Zendae). Myös suosittuja fantasiateoksia on ilmestynyt latinaksi Tolkienista (Dominus anulorum) Harry Potteriin (Harrius Potter). Sarjakuvista voidaan mainita Tintin seikkailut (De Titini et Miluli facinoribus) ja Asterix-kirjat, joiden mainostekstin mukaan latina ei ole enää kuollut kieli, koska gallialaiset sankarit tuovat Caesarin käyttämään kieleen siitä vuosisatoja sitten kadonneita piirteitä eli huumoria, kekseliäisyyttä ja silkkaa lukemisen nautintoa. Korkeakulttuurin yhtenäiskielenä pitkään toiminut latina on saanut uusissa versioissa kokeilevan roolin, joka törmäyttää yhteen erilaisia aikakausia eikä niiden ole tarkoituskaan sulautua saumattomasti yhteen.

Uuslatinistien poeettiseen hauskanpitoon kuuluvat myös latinankieliset mukaelmat ja käännökset haikurunoista, haicua Latina. Haiku on lyhyen muotonsa ja tiiviin sisältönsä vuoksi ihanteellinen väline tapailla latinankielisen runouden sepittämisen alkeita. Haikujen kuvamaailma on yksinkertainen ja tavanomainen. Niissä kuvataan tavallisesti jotain hetkeä luonnon kiertokulussa, arkista aistihavaintoa tai triviaalia tapahtumaa kommentoimatta tätä ilmiötä metatasolla. Haikujen on sanottu tapailevan jonkinlaista lapsen havaintoa ja asioiden näkemistä konkreettisesti sellaisina kuin ne ovat. Juuri tämän vuoksi niitä on käytetty myös latinan alkeiden opettamisessa.

Haikuja on muodostettu latinaksi eri metodeilla. Julkaistuissa latinankielisissä haikukokoelmissa yksittäiset runot voivat olla käännöksiä japanilaisista haikuista, adaptaatioita länsimaisen antiikin klassisista runokatkelmista haikumuotoon järjestettyinä tai kokonaan uusia runoja. Esimerkiksi Vergiliuksen Aeneis-eepoksen heksametrisäe muuntuu yksinkertaisella tavalla haikuksi, kun se järjestetään uudelleen haikun rakennetta jäljittelevään säekaavaan. Heksametrisäe soveltuu runomittana tähän adaptaatioon hyvin, koska se voi sisältää tarkalleen 17 tavua, joka vastaa klassisen haikun peruskaavaa 5+7+5:

Otteessa troijalaiset ovat lähdössä ratsain sotaan perustamaan Roomaa, ja kiihdytetty hevoslauma nostattaa pensasmaan läpi ravatessaan ilmoille pölypilven. Olen hieman muokannut Teivas ja Päivö Oksalan alkujaan suomentamaa kohtaa ilmaisun tiivistämiseksi haikumaiseksi, mutta edelleenkin sen viimeinen säe on liian pitkä haikumuotoon. Tällainen kontekstistaan irrotettu luontoaiheinen katkelma soveltuu haikuksi hyvin myös sisällöllisesti, koska se ilmaisee keskitetyn tunteen ja tavoittaa luonnossa hetken, jonka vangitseminen on haikussa olennaista.

Latinankieliset haikut ovat harjoitelmia runokuvan tihentämisessä, niin että pienillä eleillä tavoitetaan jokin merkittävä tunnetila. Latinan kielen lapidaarisuus (lat. lapis, kivi) eli niukkasanainen kirjoitustyyli ja sananlaskumainen täsmällisyys, jotka liittyvät latinan käyttöön erilaisissa muistomerkkeihin uurretuissa piirtokirjoituksissa, tukee tätä haikujen ilmaisurekisteriä. Latinan kielen sanat kantavat ikänsä myötä tiiviissä tilassa mukanaan ajallista painavuutta ja monikerroksisia alluusioita; ne mahdollistavat runsaiden viittaussuhteiden syntymisen runoon vain muutamaa sanaa käyttämällä. Selventäessään velkaansa antiikin kirjailijoille Nietzsche totesi teoksessaan Götzen-Dämmerung, että latina pystyy sisällyttämään minimaaliseen sanamäärään maksimaalisen määrän energiaa ja levittämään tätä merkitystä sanarajojen yli myös äänneasullaan. Erityisesti Horatiuksen oodeilla oli hänen mukaansa tämä vaikutus, niin että merkitys resonoi sanojen mosaiikissa yli säerajojen.

Latinan käyttö palautuu tällaisissa uudelleenkirjoituksissa leikillisyyden piiriin. Samalla kokeilevat käännökset ja runot ovat yksi ilmenemä kulttuurien jatkuvasta monikielisyydestä ja kuolevien kielten uusiutuvasta elinvoimasta, joita Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki -teos käsittelee monista ajankohtaisista näkökulmista.