Kun maailmat eivät kohtaa

Suomessa on käyty tänä kesänä vilkasta ja kiivasta keskustelua rasismista. Rasismi on vaikeasti hahmotettava, toistuva, muuttuva ja monimuotoinen ilmiö, joka syntyy toisen ihmisen herättämästä erilaisuuden kokemuksesta. Keskeistä siinä on ajatus siitä, että jotkut etniset ryhmät olisivat parempia kuin toiset. Eroja korostetaan liioittelemalla, pilkkaamalla, vähättelemällä, väkivallalla ja eristämällä.

Toiseuttaminen on teko, joka pohjautuu käsitykseen, että joku joka on jollakin tavalla erilainen kuin minä, on vieras, poikkeava, huonompi ja negatiivinen. Erilaisen ominaisuuksia korostetaan suhteettomasti, häntä syrjitään, hänet eristetään ja poissuljetaan.

Rasismi, toiseuttaminen ja syrjintä kytkeytyvät toisiinsa. Yhteistä niille on ajatus siitä, että eri ryhmiin kuuluvien ihmisten maailmat eivät kohtaa. Näihin ilmiöihin törmää nykymaailmassa miltei päivittäin ainakin mediassa, mutta hätkähdin, kun havaitsin ne myös 1800-luvulla runonkeruuseen lähteneiden ylioppilasstipendiaattien matkakertomuksista.

Kalevalan (1835, 1849) ilmestyminen herätti kansallisen idealismin ja innosti ylioppilaita Lönnrotin tavoin runonkeruuseen. Runonkeruuta arvostettiin kansallisena ja isänmaallisena tekona. Sitä voi tarkastella sekä kansallisen idealismin luontevana seurauksena että historiallisesti ja kulttuurisesti erikoisena ilmiönä. Ylioppilaat kulkivat runonkeruussa 1820­­-luvulta lähtien koko autonomian ajan Suomen alueella mutta myös maan rajojen ulkopuolella aluksi etenkin kalevalamittaisten runojen perässä. Samalla he etsivät sivistyneistölle mieleistä suomalaisuutta, ottivat kantaa kansallisuusaatteeseen ja kansalaistumiseen sekä kansalaisten velvollisuuksiin ilmentää suomalaisuutta.

Runonkeruuseen lähtenyt ylioppilas oli tavallisesti nuorehko mies, joka opiskeli Suomen Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, oli yleensä jo maisteri, lähti runonkeruuseen ja myöhemmin myös murteiden ja sanaston keruuseen, sai keruuretkeensä stipendin SKS:lta tai joltakin osakunnalta tai yhdistykseltä, luovutti keruunsa tulokset SKS:lle sekä kirjoitti kokemuksistaan matkakertomuksen. SKS:n arkistossa näitä matkakertomuksia on noin 160. Monet niistä on julkaistu melko pian matkojen jälkeen sanoma- ja aikauslehdissä ja kuultu esitelminä. Keruumatkat merkitsivät monelle ylioppilaalle henkisesti ja fyysisesti elämänpiirin laajentumista sekä tiedon lisääntymistä kotimaasta, sen rajoista, kansasta ja tavoista. Useimmat stipendiaateista olivat kotimaan tulevaisuudesta kiinnostuneita sivistyneistön edustajia, jotka osallistuivat myöhemmin aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen. Heistä tuli virkamiehiä, opettajia, pappeja, lääkäreitä, poliitikkoja sekä toimittajia ja tutkijoita.

Runonkeruumatkat ulottuivat laajalti myös suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolelle alueille, joissa oli elänyt tai eli suomensukuista ja -kielistä väkeä, ja joilla oletettiin olevan runolaulutaitoista väkeä. Näitä seutuja oli Venäjän Karjalassa (Viena, Aunus, Tver, Vepsä), Inkerissä, Ruotsin suomalaisseuduilla Värmlannissa ja Norrbottenissa sekä Norjan Finnskogenissa. Matkoillaan runonkerääjät tapasivat sosiaaliselta ja etniseltä taustaltaan erilaisia ihmisiä, jotka puhuivat ainakin suomea, saamen kieliä, venäjää, ruotsia ja norjaa, karjalaa, inkeroista, vepsää ja vatjaa sekä niiden murteita. Väki oli myös uskonnoltaan kirjavaa: enimmäkseen evankelisluterilaisia ja ortodokseja, mutta suuri joukko kuului myös erilaisiin lahkoihin ja herätysliikkeisin. Ylioppilaskerääjien tapaamat perinteentaitajat lukeutuivat suurimmaksi osaksi maaseudun rahvaaseen.

Stipendiaattien kokoamat runosaaliit olivat kokonaisuudessaan huikeat, vaikka eivät alueellisesti tai kaikkina vuosikymmeninä yhtä suuria. SKS:n arkistoon tallennettiin autonomian aikana liki 100 000 kalevalamittaista runoa sekä muuta suullista perinnettä vielä paljon enemmän. Keruuintoa vauhditti käsitys siitä, että kalevalamittaiset runot sisältävät ideoita ja aineksia suomalaisen kansanluonteen ja historian määrittelemiseen.

Tosiasiassa kalevalamittaiset runot tarjosivat kansakunnan omakuvan ytimeksi vaikeasti sulatettavaa purtavaa. Ehkä osittain sen vuoksi stipendiaateilta edellytettiin runojen lisäksi myös omakohtaisia kertomuksia kaikesta siitä, keitä he tapasivat, mitä kokivat ja näkivät matkoillaan. Runonkeruun maantieteellisen laajuuden sekä heidän kohtaamiensa ihmisten etnisen, kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen monipuolisuuden vuoksi minua alkoi kiinnostaa, millaisen Suomen ja suomalaisuuden kansallisuusaatteen omaksuneet ylioppilaat kuvasivat matkakertomuksiinsa.

Toukokuussa ilmestyneessä kirjassani Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta olen tarkastellut noin sataa stipendiaatti-kerääjän kirjoittamaa matkakertomusta vuosilta 1836–1917. Luin niitä dokumentteina siitä, kuinka nuori sivistyneistö määritteli kirjoittamalla kansallista omakuvaa, itseään ja muita. Näkyviin nousi kolme toisiinsa liittyvää teemaa: yhteiskunnan ja suomalaisuuden tila ja tulevaisuus sekä rahvaan toiseuttaminen.

Yhteiskunta-teeman avulla stipendiaatit ottavat kantaa kouluun, kirkkoon, maa- ja metsätalouteen, liikenteeseen, uskontoon, kansan sivistystasoon, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, auktoriteetteihin ja muihin ihmisten elämään vaikuttaviin institutionaalisiin ja rakenteellisiin seikkoihin, niiden tilaan ja tulevaisuuteen. Suomalaisuus-teemassa vaakakuppiin joutuvat rahvaan suomen kielen taidon lisäksi kirjoitus- ja lukutaito, luterilaisuus, moraalisuus sekä lukuisat sellaiset seikat, jotka liittyvät sopuisuuteen ja siisteyteen tai jotka ilmaisevat pyrkimystä sivistykseen, järjestykseen, hyvään käytökseen, hyviin elämäntapoihin, säästäväisyyteen ja ahkeruuteen. Maantieteellisesti oikea Suomi sijaitsee kertomuksissa Länsi-, Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta Itä-Suomessa vain osassa Savoa ja Karjalaa.

Toiseuttaminen liittyy matkakertomuksissa juuri suomalaisuuden määrittelyyn. Sivistyneistö katsoo edustavansa toivotunlaista hyvää suomalaisuutta, mutta oppimaton rahvas on epäkelpoa ja kehnoa. Kertomuksissa empatia loistaa poissaolollaan: stipendiaattien oli ilmeisen vaikeaa tavoittaa keruumatkoilla kokemusta siitä, millaista on olla maaseudun rahvaaseen kuuluva luku- ja kirjoitustaidoton ihminen. Toiseuttaminen osoittautuu ylioppilaiden omaksumaksi asenteeksi miltei kaikkea vierasta, outoa ja uutta kohtaan. Varsin selkeästi tämä käy ilmi kertomuksista ”vierailta mailta”, Karjalasta, Värmlannista, Finnskogenista, Norrbottenista sekä Inkeristä, joissa kulttuurierot olivat suuremmat kuin suuriruhtinaskunnassa.

Nämä teemat, yhteiskunnan ja suomalaisuuden tila ja tulevaisuus sekä toiseuttaminen toistuvat kertomuksissa niin tiheästi ja painokkaina, että päättelen niiden olleen stipendiaateille kollektiivisesti merkityksellisiä sekä kyseisiin matkakertomuksiin liittyviä kirjoittamisen konventioita. Teemat liittyvät myös kansallisuusaatteeseen ja fennomaniaan ja kuvastavat nuoren sivistyneistön tulevaisuuden Suomeen projisoimia pelkoja ja toiveita. Ne vahvistivat myös näkemystäni matkakertomuksista runonkerääjiä yhdistävinä ideologisina teksteinä Suomesta ja suomalaisista.

Matkakertomusten Suomi ei luonnollisestikaan ollut todellinen 1800-luvun Suomi, vaan ylioppilaiden kulkemalla ja kirjoittamalla tuotettu jokseenkin mustavalkoinen kertomus. Sen toinen puoli rakentuu suomalaisuuteen liittyvistä positiivisista mielikuvista, käsityksistä, toiveista ja tunteista. Tämä Suomi on Toiveiden maa, jonka ihailtuja ja matkakertomuksissa ahkerasti varioituja ominaisuuksia ovat mm. kauniit maisemat, hyvät kulkutiet, hyvä ruoka, siisteys, sivistyneisyys, selkeä suomen kieli, lukutaito, kirjastot, sanomalehdet, luterilaisuus, puhtaus, vieraanvaraisuus, hyvät käytöstavat sekä monenlainen hyvyys ja viisaus. Toiveiden maassa vallitsee ”suomalainen mieli”. Siihen kuuluivat myös rehellisyys, ystävällisyys, avoimuus, pelottomuus, lempeys, sopuisuus, kärsivällisyys, selkeys ja uskonnollisuus. Myös Topelius näki 1850-luvulta lähtien vastaavanlaiset ominaisuudet merkkeinä oikeanlaisesta suomalaisuudesta.

Matkakertomuksissa Toiveiden maan olemassaolo mahdollisti maaseudun rahvaan ideologisen ja retorisen toiseuttamisen. Rahvaan toiseuttaminen oli sivistyneistön hallitsema kollektiivinen strategia, jonka avulla he sekä korostivat omaa paremmuuttaan, asemaansa ja valtaansa suhteessa rahvaaseen että kiinnittivät huomiota rahvaan heikkoon sivistystasoon ja olosuhteisiin. Rahvas etäännytettiin sivistyneistöstä monenlaisten kielteisten käsitysten, kokemusten ja tunteiden näkökulmasta. Sitä määrittivät mm. vieras etninen identiteetti, sivistymättömyys, holtiton käytös, oudot rakennukset, epäesteettisyys ja -siisteys, köyhyys, kurjuus ja moraalittomuus. Toiseuttavia piirteitä olivat myös jokin muu uskonto kuin luterilaisuus, vieras kieli tai murre sekä runolaulutaidon puute.

Syitä tällaiseen rahvaan rankkaan toiseuttamiseen ei matkakertomuksista löydy siteerattavaksi, mutta oletettavasti se johtui yhtenäistä kansallista identiteettiä halajavasta tasapäistävästä ideologiasta, johon yliopisto-opiskelijat sitoutettiin. Toisaalta, kuten matkakertomuksista ilmenee, stipendiaatit kantoivat huolta ”oikeasta” suomalaisuudesta ja etenkin rahvaan henkisestä tilasta. Fennomanian tavoitteiden velvoittamina he kirjoittivat havainnoistaan ja kokemuksistaan ja vaativat maaseudulle muun muassa kouluja ja kirjastoja.

Ylioppilaiden matkakertomuksista ei siis löydy kansallisuusaatteen ideologiaan sopivaa yhtenäistä kansaa, vaan toiseuttamisen seurauksena käsitys kansasta perustuu niissä jyrkkiin vastakohtaisuuksiin. Suomalaisuuden määritteleminen olikin suuriruhtinaskunnassa hankala poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen prosessi, josta ei löytynyt yksimielisyyttä. Suomalainen identiteetti oli vasta muotoutumassa ja kehittymässä. Käsitykset identiteetistä, eri kansalaisryhmistä, kotiseudusta ja Suomen erityispiirteistä alkoivat hahmottua ja selkeytyä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, mutta täyttä yksimielisyyttä niistä ei löytynyt. Kyseisiä käsityksiä on pohdittu itse asiassa jo 1700-luvun lopulta alkaen, ja nykyään on kai suhteellisen selvää, että pitkäkestoista yksimielisyyttä suomalaisesta identiteetistä on turha etsiä, sillä käsitykset siitä vaihtelevat ja uusiutuvat aika ajoin. Maailmat sivuavat, mutta eivät aina kohtaa.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Ulla Piela

FT, perinteentutkija Ulla Pielan kiinnostuksen kohteita ovat runonkeruun historia, runonkerääjät, Kalevalan kulttuurihistoria sekä loitsut ja kansanomaiset käsitykset sairaudesta ja terveydestä. Hän toimi pitkään Kalevalaseura-säätiön toiminnanjohtajana ja on toimittanut yksin ja yhdessä muiden kanssa nelisenkymmentä kirjaa.

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023