Luokka hukassa, paikka kateissa

Vaikeampaa kuin kirjan kirjoittaminen on toisinaan tietää, minne se pitäisi laittaa. Toisin sanoen ehdottaa sille luokkaa. Vaan ollapa romaanikirjailija, niin kaikki solahtaisi aiheesta riippumatta yhden ja saman kirjastoluokan sisään. Vuosisadalla, vuosituhannella, maalla tai kaupungilla ei ole vähääkään väliä, jos ja kun tulos on romaani – sinne vaan samaan hyllyyn.

Tutkimuksen ja tietokirjan paikan määrittely on mutkikkaampaa. Ei kai kirjastotiedettä tarvittaisi, jos asia olisi helppo. Syystä olin hieman ymmälläni, kun kustantaja käsikirjoitukseni Nälkä ja vilu valmistuttua kysyi ehdotuksia kirjastoluokiksi.

Hakiessani lähde- ja tutkimuskirjallisuutta eri kielialueiden kirjastoissa olen oppinut, että reitti yhden ja saman kirjan luo voi löytyä useampaa kautta. Mitään universaalia luokituskarttaa ei ole, sillä kukin järjestää tavallaan. Yhdessä maassa teos saattaa olla helposti hyllyssä, toisessa maassa hankalasti kellarissa. Vintilläkin olen monesti käynyt. Ja tokihan kirjaston pitäminen järjestyksessä onnistuu ilman tieteellistä systematiikkaa, kun vain säännöt ja olosuhteet eivät kesken kaiken vaihdu. Monen mielestä hauskimpia ja pelottavimpia ovat ne kirjastot, joissa tulevan kirjan kirjoittaja eksyy aiheensa ulkopuolelle – lähdin etsimään tuota, mutta löysinkin tämän. Heikkohermoisempi ihminen saattaa siinä vaiheessa hakea hätäpoistumistietä.

Nälkä ja vilu on pieni kirja matkoista arktisilla alueilla. Aihe on ollut vuosien saatossa suosittu, joten sopivaa luokkaa lienee haettu aiemminkin. Oma kirjani asettuisi siis edeltäjien päälle tai jatkoksi tai johonkin väliin – hyllyyn tai kellariin, samahan se. Ja kuitenkin oloni on luokkakysymyksen äärellä hieman tukala. Kyse on siitä, että kirjani aineistoissa olosuhteet muuttuvat. Paikan vaihtuessa sijaintia on toistuvasti määritettävä ja säännöt on ajateltava uudelleen. Puhun nyt yhdellä kertaa vertauskuvallisesti ja konkreettisesti.

Arktikseen lähdettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa laivoilla. Matkanteko oli hidasta, lukemiseen jäi aikaa, joten mukana kulki useimmiten myös kirjasto. Jos ja kun laiva juuttui ahtojäiden puristukseen ja ajelehti niiden mukana, kulki myös kirjasto ennalta määrittämätöntä reittiä. Silloin kaikki kirjat olivat lajityypistä riippumatta luokassa ”sijainti epäselvä”. Mikäli matkasta selviydyttiin, syntyi siitä useimmiten oma teoksensa, monesti kaksikin. Kirjoja kirjojen päälle, jatkoksi tai väleihin. Kertomuksia paikan määrittämisestä ja poistumistien etsinnästä.

Nälkä ja vilu ei ehkä sittenkään ole kirja matkoista, vaan kirja kirjoista. Matkoja tekivät muut, minä vain luin ja kirjoitin. Kävisikö 00.1 (kirja-ala, kirjoitus)? Tätä pohdin, kun vaihdoin kirjoja Antti Salmisen kanssa. Hänelle Nälkä ja vilu, minulle Summa Tunguska, Poesia 2024, luokka 84.2 (suomenkielinen kertomakirjallisuus). Antin kauniin ja ison kirjan rinnalla omani näytti kovin pieneltä. Samaan hyllyyn ne päätyvät kaiketi vain kirjastossa, joka ei järjestäydy tieteellisin periaattein.

Kirjoissa on kuitenkin luokkaerosta huolimatta jotakin yhteistä. Kummassakin kerrotaan pohjoisella alueella liikkuvasta retkikunnasta, vastuksien täyttämästä matkasta, tavoitteista ja niiden saavuttamista estävistä olosuhteista, tuhosta. Ja ennen kaikkea kirjoituksen roolista yhtenä matkanteon välineistä. Jos Antti Salmisen kertomakirjan tarinat siirrettäisiin hieman pohjoisemmaksi, oltaisiin hyvin lähellä sitä polarlorea, jota oma kirjani edustaa. Ehkä tällaista ”napaperinnettä” ei ole virallisesti olemassa. Ajattelen kuitenkin, ettei arktisissa (myös antarktisissa) narratiiveissa olennaista ole se onnistuiko matka, vaan miten onnistui tarina. Eksyminen, vastukset ja tuho tuovat siihen joskus parempia aineksia kuin määränpäähän saapuminen. Polarlorea keriytyy tällaisten yritysten uudelleenkerronnassa.

Kirjani takakannessa luokat ovat 48.61 ja 98.61. Siihen jää ikään kuin viidenkymmenen asteen välys, riittävästi liikkumatilaa yrittää ja eksyä – hyllyjen väleihin, kirjojen väleihin, kenties kellariin.