Terveisiä sisäpuolelta

Olen taiteen tekijä ja siksi katson oman alani menneisyyttä aina hieman toisin kuin koulutettu taidehistorioitsija. Tyylikausien pohdinnan ja teoreettisten analyysien sijaan olen kiinnostunut taideteosten arkisesta aineellisuudesta, siis kaikesta siitä mikä tapahtuu työhuoneen tai gallerian maailmassa ennen kuin teokset museoidaan (tai päätyvät roskiin). Museoissa on toki myös minun teoksiani ja niitä saatetaan käsitellä valkoisin hansikkain. Työhuoneellani tai näyttelyä ripustaessani en sellaisia itse käytä. Taiteen tekeminen on aina asteen suoraviivaisempaa ja likaisempaa kuin museaalinen työ.

Toisinaan lika tarttuu myös puheeseeni, etenkin silloin kun kierrän taiteilijakollegani kanssa nykytaiteen näyttelyissä. Käymme aika suorasukaisesti kiinni siihen, miten jokin on tehty, eikä keskustelua ohimennen seuraava ihminen välttämättä tunnista kulmikkaissa sanoissamme piilevää hellyyttä. Emme me tee taidearvostelua, vaan puhumme taiteen praktiikasta ja materiaalin vastuksesta, ja ymmärrämme ettei onnistuminen ole itsestään selvää. Sille löytyy aivan liikaa todisteita myös omalta työhuoneelta.

Tekemiseen samastuminen vaikuttaa myös tapaan, jolla kirjoitan taiteesta. Tutkijana katseeni paikantuu lähtökohtaisesti ”taiteilijan puolelle”, sillä tiedän millaista on teosten valmiiksi saattaminen ja tunnen luissani, miten rasittavaa on niiden toistuva pakkaaminen ja kuljettaminen. Taiteen arvioinnin ja arvostamisen maailmassa tämä puoli usein jää varjoon. Se on näkymätöntä työtä, jolle voisi kirjoittaa oman kulttuurihistoriansa. Onhan ollut aika myös ennen kuplamuovia ja pakkausteippiä.

Vuonna 2023 julkaisin kaksi kirjaa, joissa sain koetella taiteilijan näkökulmaani. Kirjoitin teoksista, jotka syntyivät eri vuosisadoilla ja joiden historialliset kohtalot kulkivat eri suuntiin. Humpuukia ja hulluutta kertoo taideteoksista, jotka saivat 1910-luvun Suomessa torjuvan ja vähättelevän vastaanoton, mutta ovat sittemmin nousseet vuosisadan merkittävimpien joukkoon. Ensimmäinen puolestaan on tarina veistoksesta, joka oli paljastuessaan korkeasti arvostettu merkkiteos, mutta jonka taiteellinen arvo on vuosisatojen vaihtuessa unohdettu.

En tiedä ovatko taidehistorioitsijat puolueettomia, mutta minä en ole. Asetun Humpuukia ja hulluutta -kirjassa huonot kritiikit saaneiden taiteilijoiden rinnalle ja sanon arvostelijoille jälkiviisaasti: tämä meni väärin, historia on teidät tuomitseva! Ensimmäisessä taas mainostan estoitta muinaisen kuvanveistäjäkollegani eloisaa nuoruutta ja hänen käsiensä työtä yhäkin juhlimisen arvoisina asioina. Ja saahan siinä osansa kunniasta myös SKS, joka taideteoksen tilasi.

Historian vääryyksien oikominen saattaa kuulostaa jalolta, mutta ei tässä siitä ole kyse. Tutkijana ja taiteilijana olen yksinkertaisesti kahden työhuoneen loukussa. Ajatukseni kulkevat jossain niiden välillä – tuolla teen omia teoksiani, täällä kirjoitan siitä, miten näen toisten tekemät. Joskus asiat lomittuvat toisiinsa, enkä pääse ulos objektiivisuuden yläilmaan. Voin vain lohduttautua sillä, että ainakin tutkija on aiheessaan sisällä. Kädet savessa, jos niin halutaan.