Mietteitä Chile – 50 vuotta vallankaappauksesta -muistitietokeruusta

Vanhoja ja jo hieman kellastuneita lehtileikkeitä ja mustavalkoisia valokuvia selatessa 50 vuoden takaiset muistot ja ajatukset tulvahtavat mieleen. Moni uinuva muistikuva kummasti valpastuu, alkaa tarkentua sekä poikia yhä uusia muistikuvia, jokaiselle ihmiselle kuitenkin yleensä omin painotuksin. Muistimme toimii niin eri tavoin ja tuottaa niin kovin erilaisia tarinoita. Ja hyvä niin – muistomme ovat kaikki yhtä tärkeitä ja rikastuttavat kuvaamme menneisyydestä.

Rakennamme yhdessä muistojen palapeliä! Muistikuvat voivat myös olla vääriä tai epäselviä; tämä synnyttää myös kiistat siitä, kenen muistot ovat ne “oikeimmat” ja “totuudellisimmat”: kuka sanoi mitä, ja kenelle?

Vuonna 1973 Chilessä tapahtui sotilasvallankaappaus, jonka seuraukset vaikuttivat myös Suomessa. Omat muistikuvani tuolta vuodelta ovat elämänajalta, jolloin olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja löytänyt työpaikan helsinkiläisestä kirjakaupasta. Minulla oli myös pieni lapsi, joten tapahtumat tietysti järkyttivät erityisen herkästi.

Mitä Chilessä tapahtui 1970-luvun alussa

Kun Salvador Allende valittiin demokraattisilla vaaleilla syksyllä 1970 Chilen presidentiksi, merkit vaikeista ajoista alkoivat uutisten välityksellä nopeasti levitä maailmalle. Oppositio ei hyväksynyt Unidad Popularin uudistamispyrkimyksiä, joiden tarkoituksena oli suurisuuntainen yritysten kansallistaminen. Jyrkkä oikeisto ja sen tukena olevat keski- ja yläluokka, jotka pelkäsivät etuoikeuksiensa menetystä, saivat vahvaa tukea vallankaappauksen suunnitteluun ulkomaisilta finanssipiireiltä.

Chilen tilanne oli ollut räjähdysherkkä jo pitkään, mutta silti raaka ja verinen sotilasvallankaappaus 11.9.1973 tyrmistytti julmuudessaan ihmisiä kaikkialla Euroopassa. Chilessä pidätettiin tuhansittain ihmisiä, runsaat 3000 teloitettiin ja sadattuhannet pakenivat maasta etsimään turvapaikkaa.

Suomessa oli jo pitkään seurattu aktiivisesti (Allenden ajan) Chilen tapahtumia ja vallankaappaus herätti suomalaisissa suunnattoman suuren määrän tunteita, voimakkaan halun tukea juntan väkivallan uhreja sekä heidän perheitään. Suomen Chilen lähetystö otti tapahtumien polttopisteessä pääkaupunki Santiagossa välittömästi vastaan useita kymmeniä paniikissa olevia pakoon tahtovia ihmisiä.

Diplomaatti Tapani Brotherus piilotteli heitä kotonaan, vaikka oli Suomesta saanut yksiselitteiset ohjeet siirtää mahdolliset tulijat lähetystön alueelta jonnekin muualle.

Mikä paikka tuo ”muualle” olisi ollut, siitä ei tietenkään kenelläkään ollut aavistusta, koska missään ei noina päivinä ollut turvallista. Suomen kaikkia puolueita edustava valtuuskunta matkusti lokakuun puolivälissä Chileen tarkoituksenaan vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kun valtuuskunta palasi kotimaahan, Suomen hallitus päätti vastaanottaa 100 pakolaista. Päätös oli historiallinen, sillä Suomessa ei aiemmin tunnettu diplomaattisen turvapaikkaoikeuden käsitettä, toisin kuin muualla Pohjoismaissa. Harvalukuisille Suomeen paenneille ulkomaisille meillä oli aiemmin myönnetty muukalaispassi, jos sitäkään.

Arkkipiispa Mikko Juva, joka toimi tuolloin maailmanlaajuisen luterilaisten kirkkojen yhteisö ja yhteistyöjärjestö Luterilaisen maailmanliiton puheenjohtajana, välitti Genevestä pyynnön, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ottaisi huolehtiakseen 16 pakolaisesta.

Suomessa tuki Chilen kansaa kohtaan konkretisoitui laajamittaisena solidaarisuustoimintana. Omassa lähipiirissäni etenkin koululaisille ja nuorille opiskelijoille Chilen tapahtumat olivat jonkinlainen ajattelun käännekohta, jonka vaikutukset sekä mieleen että maailmankuvaan olivat valtavat.

Ensimmäiset pakolaiset muistavat varmaan koko elämänsä sen epätodellisen hetken, kun he loppuvuodesta 1973 saapuivat Suomeen Seutulan lentokentälle pimeänä, kylmänä ja lumisateisena yönä. Ja kuinka heidät otettiin vastaan sydämellisesti! Tuotiin lämpimiä vaatteita, syötävää. Monet vastaanottajista puhuivat espanjaa, joten kommunikointi oli helppoa.

Pakolaisten tulo vaikutti suomalaisiin monin tavoin. Koko Latinalainen Amerikka tuli pakolaisten myötä lähemmäksi ja tutummaksi kuin aiemmin, ja myös kaupunkikuva muuttui, kun lattarimusiikki alkoi soida Helsingin ja muiden isompien kaupunkien kaduilla. Monelle Latinalaisen Amerikan kulttuuri ja runous aukesivat aivan uudella tavalla – nimi Neruda nousi kaikkien huulille. Suomalainen poliittinen laululiike sai esikuvia ja voimaa Chilessä 1960-luvulla syntyneestä Nueva canción -laululiikkeestä. Quilapayun ja Inti-Illimani -yhtyeet ja useat muut taiteilijat konsertoivat Suomessa laajalti.

Solidaarisuustoimintaan liittyi tosin heti alkuun järjestäjien piirissä myös surullisen paljon eripuraa, poliittista kiusantekoa ja jopa syrjimistä.

Suomeen perustettiin elokuussa 1973 ystävyysseura nimeltään Chile-seura, jonka puheenjohtajaksi valittiin Erkki Tuomioja. Muutamaa viikkoa myöhemmin perustettiin vastavetona Suomi–Chile-Seura, jonka taustaryhminä olivat pääasiassa tuolloiset taistolaiset puheenjohtajanaan Eino S. Repo. Näiden ystävyysseurojen välit kiristyivät heti alkuunsa eikä sopua saatu aikaan. Lokakuussa pidetyissä yhteisissä neuvotteluissa Repo lehtitietojen mukaan teräväkielisesti ilmoitti suostuneensa puheenjohtajaksi voidakseen estää sosiaalidemokraattien pyrkimyksen ulkopoliittiseen hegemoniaan. Tällöin neuvottelijana ollut Paavo Lipponen marssi ulos kokouksesta ja yhteistyön paranemiseen kului aikaa.

1970-luvulla käsite ”solidaarisuus” otettiin yleensäkin usein käyttöön kovin valikoivin poliittisin perustein. Oli niitä, jotka katsoivat, että heidän solidaarisuutensa oli merkityksellisempää kuin joidenkin toisten. Näissä ryhmissä sana ”solidaarisuus” oli terminä hyvin latautunut. Jotkut ansaitsivat saada osakseen solidaarisuutta, toiset eivät. Ihmisoikeuksien noudattamista vaadittiin, mutta esim. Neuvostoliiton ja DDR:n toisinajattelijoista ei piitattu lainkaan.

Tästä kaikesta Suomeen vasta tulleet pakolaiset eivät tietenkään voineet tietää juuri mitään, koska Suomen poliittinen historia ja täällä vallitsevat kiistat olivat suurimmalle osalle heistä tuntemattomia. Samoin kuin ne olivat monille meistä nuorista suomalaisista marssijoista ja konserteissa kävijöistä. Ja jos kaiken hyvän tekemisen lisäksi osataan muistella avoimesti myös kaikenlaisia kompurointeja mitä tapahtui, voidaan kokemuksista oppia paljon uutta.

Chilen vallankaappauksen aikaisiin tapahtumiin perustuva suomalainen draamasarja Invisible Heroes vuodelta 2019 palkittiin Prix Europa -festivaalilla Saksan Potsdamissa vuoden parhaana Eurooppalaisena tv-draamasarjana. Se on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Osittaisesta fiktiivisyydestään huolimatta se kuitenkin avaa katsojalle hyvin uskottavan ja kiinnostavan kuvan Chilestä vuonna 1973.

Suosittelen katsomaan!

Kuva: Angel Barrientos.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiina Harpf ja Chile 50 v. -työryhmä keräsivät muistoja Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 15.1.-14.8.2023.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tiina Harpf

Tiina Harpf on kulttuuritoimittaja ja näyttelysuunnittelija.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Tiina Harpfin blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

28.2.2024 - Blogi

Kanteletar nyt

27.2.2024 - Uutiset

SKS keskittää arkistotoiminnot Helsinkiin

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?