Säätiedotus: Odotettavissa aluksi tunnekuohuja, vähitellen selkenevää

– eli tunteenomaisilla tutkimusretkillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Tutkimuskohteenani on tiiviisti keskenään yhteyttä pitänyt ja toisiaan kunnioittanut kolmikko Ain’Elisabet Pennanen, Eila Pennanen ja Jarno Pennanen, kaikki kirjailijoita, jotka ovat teoksissaan käyttäneet omaa elämän- ja sukuhistoriaansa aineistona, ja joiden kautta voi avautua uusia ja yllättäviä näkökulmia tähänkin päivään. He ovat myös sukulaisiani; isoisoäiti, isoisä ja tämän serkku.

Matka on ollut minulle hyvin jännittävä, ja tulee varmaan edelleen olemaan, koska työ on vasta puolessa välissä, jos sitäkään, sillä Ain´Elisabet Pennasen aineisto käsittää täällä SKS:n arkistossa noin hyllymetrin verran, Eila Pennasen melkein viisi ja Jarno Pennasen lähes kolme hyllymetriä. Lisäksi kaikki se, mitä muista arkistoista ja mediasta olen löytänyt, puhumattakaan kotiarkistosta, josta sieltäkin löytyy yhtä jos toista. Eila Pennasen julkaistu kirjallinen tuotanto on runsas, Ain´Elisabetin ja Jarnon pienempi. Mutta tässä blogissa kirjoitan siis vain tunteistani, en tuloksista, vielä.

Tilaan ensimmäiset aineiston mapit. Minusta tuntuu hyvältä, että minua neuvoo elävä ihminen, joka katsoo silmiin ja suhtautuu myönteisesti. Arkiston hiljaisuudessa ja hartaan keskittyneisyyden tunnelmissa herkistyy ajattelemaan kaikkea hellämielistä ja maailmoja syleilevää. Jo hakumappeja selatessani olin innoissani siitä, miten paljon kaikkea on tallessa ja miten hienoa on elää tämmöisessä maassa, missä ainakin arkistoissa löytyy aitoa ihmisen kunnioittamista, ja missä voi olla varma siitä, että elämälle annetaan merkitystä ja painoarvoa.

Seuraavana päivänä aineisto on tuotu tutkijasaliin nimelläni varustettuna. Ilahdus lehahtaa mieleen kuin perhonen. Tulee hassusti ajatuksiin jokin lapsuuden jouluaatto, kun kauan toivotun paketin päältä löytää oman nimensä ja voi vasta arvailla mitähän paketti sisältää. Nostan pienestä kärrystä lähimmän ruskeasta pahvista tehdyn pullistelevan arkistokansion ja otan sieltä ensimmäisen nipun kirjeitä esiin. Se on paksu nippu ohuen ohuelle silkkipaperille käsin kaunolla kirjoitettuja kirjeitä. Yhtäkkiä tunnelma pysähtyy. On kuin aurinko menisi verhon taakse, kun äkisti tajuan, etten mitenkään voi lukea niitä. Käsissäni on toisten ihmisten kirjeitä, jotka on tarkoitettu kokonaan toisten ihmisten silmille. Ei minun.

Aloitan kuitenkin, ja kun sattumalta silmiini osuu kohta Ain´Elisabetin kirjeestä, on kuin sukeltaisin yhtäkkiä sata vuotta taaksepäin ja ymmärrän kirjoittajan empimistä ja irti päästämisen vaikeutta. Samalla ymmärrän jotain myös itsestäni:

Toisten ihmisten kirjoittamien ja kokonaan toisille tarkoittettujen kirjeiden lukeminen tuntui tosiaan aluksi hieman erikoiselta, koska olen niin vahvasti sisäistänyt kirjesalaisuuden merkityksen. Kuitenkin jännityksen hellitettyä melko pian aloin kirjeiden kautta tajuta niiden lukemisen tärkeyden. Monesti oli huoahdettava ja pohdittava käsitänkö kaiken oikein, olenko tarpeeksi avoin ja vastaanottavainen, vai olenko vain naiivi sekä itsekeskeinen ja peilaan kaiken itseni kautta.

Se, että monissa kirjeissä kukki huumori hurmaavan rönsyävästi, helpotti solahtamistani aineistoon ja huomasin oppivani katsomaan lukemaani useammasta näkökulmasta. Silti, en aina voinut välttyä siltä, että huomasin jäkättäväni itsekseni jonkun henkilön roolista aineistossa ja aineiston valikoimisesta ja luovuttamisesta. Yhtä kirjettä epäilin suorastaan tekaistuksi. – Ja siinä sitä olin: varsinainen sensori! Kuka siis minä, lukija, olen, ja kuka on ihminen, josta aineiston kautta koetan hahmottaa kokonaiskuvaa?

Mikä on sen pikkutytön rooli minussa, sen, jonka muistikuvien varaan rakennan niin paljon? Mitä muistan oikeasti, mitä taas minulle kerrottujen tarinoiden vuoksi, tai mitä niistä puheista, joita pitkäkorvaisena lapsukaisena olen kotona, Yleisradiossa, ravintoloissa ym. tullut ”vahingossa” kuulleeksi. – Sekä silloin lapsena että myöhemmin varhaisessa aikuisuudessani. Ei siitä loppujen lopuksi ole niin hirvittävän pitkä aika, kun pidin sukutarinoissa kahlaamista ja mesoamista lähinnä ääliöiden touhuna, ja parhaimmillaan ja pahimmillaan vain tapana nostaa omaa häntää.

Puuttuminen jo kauan sitten kuolleiden sukulaisten elämään ei ole ollenkaan yksinkertaista. Toisaalta sukulaisuussuhde tulisi kokonaan unohtaa, mikä tietysti on täysin mahdotonta, koska tutut piirteet ponnahtavat sivuilta tunnistettavina ja voimallisina. Jopa sanavalinnat ovat monesti jo ihan pienenä lapsena korvaan tarttuneita. Paljon puhuvien ihmisten perheissä sanat näköjään kulkevat kuin perintönä sukupolvelta toiselle.

Toisaalta taas rasitteena ovat joidenkin sukulaisten esiintuomat ja usein kerrotut silotellut ”sankaritarinat” menneistä sukupolvista, sekä taiteen ja taiteilijuuden kohottaminen joksikin ihmeelliseksi itseisarvoksi, jota tavalliset kuolevaiset voivat vain ihastella. Kaikki ne tarinat, joita on toisteltu uuvuksiin saakka kuin jotain ihmeellistä rinnakkaistodellisuutta. En ole koskaan kokonaisuutena voinut uskoa niihin, pikemminkin olen kokenut ne tympäiseviksi ja vaikutus on ollut päinvastainen kuin varmaan on ollut tarkoitus. Ne ovat aina kuljettaneet minua etäämmäs halusta tarttua itse toimeen ja selvittää, mitkä menneisyyden teot ja tapahtumat voisivat yksityiskohtineen olla mahdollisia, mitkä kaunistelua. Entäpä, jos isoisän isä olikin yksinkertaisesti vain itsekeskeinen naisia kiusaava juoppo? Tosin varmastikin lahjakas näyttelijä, mutta harvoinkos julkisuuden henkilöillä hämärtyy todellisuudentaju ja oma ego saa vinksahtaneen suuret ja väärät mittasuhteet? Tai isoisän äiti, jospa hän olikin juuri kuin se monesti hepsankeikaksi mainittu miestennielijä ja suht mitätön kirjailijatar, jota kirjallisuushistorioitsijamiehet ovat yleensä vain ylenkatsoneet? – Näin muistan joskus murrosikäisen uhmassa kapinoineeni.

Nyt paljon vanhempana minun ei kuitenkaan tarvitse todistaa mitään kenellekään, ei edes itselleni. Voin avata itseni vastaanottamaan arkistosta löytyvää aineistoa, kertomuksia elämästä kaikkine suruineen ja seikkailuineen. Kunhan nyt ensin ylitän muutaman kynnyksen.

Luin ja myötäelin alun tutustumisvaihetta juuri Venäjän hyökkäyksen alettua Ukrainaan, joten oli luonnollista, että ajatuksissani moni asia ja tunnelma limittyi yhteen tämän päivän uhkatunnelmien kanssa ja tulin sillä silmällä myös poimineeksi viestejä talteen. Sota, tai sen pelko, vaikkakin täysin erilaisina aikoina – saa ihmisen ymmärtämään ja tuntemaan syvemmin sota-aikojen kokemuksia tyystin eri aikakausina, Eilan esikoisromaani ja päiväkirjat sekä Jarnon vankilakokemukset, ja molempien kirjeenvaihto noilta ajoilta saa 2020-luvun lukijan silmissä uutta syvyyttä.

Näiden sukulaisteni arkistotekstien äärellä oppii monien asioiden suhteen myös ikään kuin liikkumaan ajasta irrallaan. Teksteille pitää antaa liikkumavaraa, kaikkea ei saa naulata heti kiinni, koska asiat ovat niin monikerroksisia, eläköön se vanha sipulivertaus.

Puolitoista vuotta aineistonhakua on takanapäin. Ja se tarkoittaa monia liikutuksen hetkiä, kyyneleitäkin, mutta samalla myös lukuisia naurunpurskahduksia ja puuskahduksia: ovat nämä sitten ihme sakkia, nämä Pennaset! Välillä kuin mehukkaan makuisia kypsiä hedelmiä, väliin suorasanaisuudessaan kiljahdettavan piikikkäitä. Arkiston henkilökunta on ollut korvaamattomana apuna koko ajan. He ovat kuunnelleet herkällä korvalla ja löytäneet valtaisan määrän olennaisia asioita, ja tuoneet minulle aineistoa erilaisista yhteyksistä kuin tarjottimella.

Miten muistaa säilyttää kunnioittava asenne henkilöitä kohtaan, silloinkin kun ei ymmärrä tehtyjä ratkaisuja tai kenties on aivan eri mieltä kaikesta? Kaikissa suvuissa on sekä puhuttu että vaiettu. Miten saisin kyvyn etsiä tarinoiden kirjosta myös niitä vaietumpia asioita. Kyvyn kulkea vierellä ja ymmärtää. Kysymyksiä on paljon!