Monien tarinoiden tietäjä − kylähullu, ideaali kristitty ja maaginen noita

Ajatus suomalaisesta tietäjästä on tuttu lähes jokaiselle. Mielikuvat liittyvät usein Kalevalan pitkäpartaiseen, kanteletta soittavaan Väinämöiseen. Mielikuvien syntyyn on toki vaikuttanut myös suomalainen taide, jossa Väinämöistä on kuvattu verraten ahkerasti. Uroteot, laulaminen ja loitsiminen ovat vahvasti Väinämöiseen liittyviä piirteitä. Kieltämättä näin pitkään omissa mielikuvissanikin tietäjän laulavan toista suohon.

Uskomustarinoihin luokitellut, 1900-luvulla kerätyt tietäjätarinat SKS:n arkistossa ja haastattelut 2000-luvulla Pohjois-Pohjanmaalla ovat kuitenkin muokanneet ajatuksiani siitä, millainen oli entisaikojen suomalainen tietäjä. Tietäjät olivat usein kuin ketä tahansa mökin ukkoja ja akkoja, toisin kuin monet ehkä kuvittelevat. Hyvin tavallista oli, että tietäjät toimivat kyvynhaltijoina ikään kuin sivutoimisesti. Pääasiallisesti he saattoivat toimia maanviljelijöinä, puuseppinä tai emäntinä. Tietäjien kuvataan harvoin pitäneen kyvyistään suurta meteliä saati olevan sen hyödyntämisestä palkkiota vailla – pikemminkin he auttoivat, kun apua pyydettiin. Kyvyiltään tietäjiä on karkeasti ollut kolmenlaisia: loihtijoita, näkijöitä ja parantajia. Todellisuudessa tietäjien kirjo on kuitenkin ollut paljon laajempi, kuten esim. Hailuodossa on kerrottu:

Se oli tietäjä, joka osas vaikka mitä tehdä. Mutta joka vähän osasi, se oli poppamies. ”Seki on sellanen poppamies”. ”Joka osasi tehä ilkeyttä, painajaisia panna, se oli velho. ”Se semmonen velho se”. Oli myös loihtija. ”Täs kävi loihtija”. ”Se vähän loihtee”. ”Seki vähä ossaa loihtea”. Toiset taas osaavat lumota. ”Se on lumooja, joka ossaa lumota ja lumot saaha pois. ”Se ossaa lumota maan”, -rauvan.” ”Se on lumooja, lumos lehmät mettänpeittoon”. – ”Lumos rauvan, jotta se loukkas”. – Myrrysmies, joka pahhaa tekkee ja parantaa. – ”Onhan se sellanen myrrysmuori, tekeehän se, eihän sille tohi olla antamatta”. Puoskija. ”Seki kävi puoskimassa, seki puoski ja ei siitä ollut mittää”. (SKS KRA Hailuoto. Paulaharju, S. b)5568.1912.)

Tietäjiä ei pelkästään ollut erilaisia, vaan heihin on myös suhtauduttu monin eri tavoin. Tästä myös erilaiset nimitykset juontavat juurensa. Toiset tietäjistä esiintyvät tarinoista toiseen hyväntahtoisina parantajina ja avuntuojina, joiden luokse on pyritty pääsemään kaikenlaisten hätätapausten sattuessa. Tyypillisiä hätätapauksia ovat olleet esimerkiksi ihmisten, eläinten ja esineiden katoaminen, erilaiset sairaudet ja jopa rikokset. Toiset tietäjistä puolestaan kuvataan oikukkaina ja ilkeämielisinä pahantekijöinä:

Susi-Riitu oli ollut huonemiehenä kerran Aidassaaressa. Hän oli jostakin syystä riitautunut talon väkeen. Riitulla oli ollut lehmäkin talon navetassa. Riitu oli, emäntään kun oli suuttunut, ruvennut panemaan väkeä talon karjan päälle. Ei ollut Riitu kuitenkaan osannut oikein nostattaa, vaan olikin väki mennyt hänen oman lehmänsä päälle. Sitä oli paiskeltu paikasta toiseen ja se oli ollut aivan kamalan näköistä. Riitu ei ollut osannut itse sitä päästää, vaan oli pitänyt hakea Paavolasta taitavampi noita päästämään. (SKS KRA Rantsila. Raili Hyvärinen 38. 1954 < Juuso Kurola, s 1880.)

Se, miten tietäjä kuvataan, näyttää vaikuttaneen myös siihen, millaisena kyseistä tietäjää koskeva kerrontaperinne on säilynyt myöhemmille sukupolville. Vanhastaan positiivista huomiota osakseen saaneesta tietäjästä kerrotaan paljon tarinoita nykypäivänäkin. Inhon sävyttämiä kuvauksia ilkeämielisistä ja pahansuovista noidista löytyy kuitenkin tämän tästä. Suullisena perinteenä nämä tarinat eivät ole sisällöltään rikkaita, eikä niistä juuri esiinny toisintoja. Kertojat eivät kuvaa tapahtumia ja niihin osaaottaneita henkilöitä historiallisen tarkasti. Myös ajan ja paikan kontekstit ovat usein löyhiä tai niitä ei ole. Tyypillistä on, että tarinoissa pahansuopa ihminen – joko tarinassa esiintyvä tietäjä tai häntä vastaan toimiva henkilö – saavat jonkinlaisen opetuksen. Paha saa siis palkkansa.

Tarinat eivät kuitenkaan kerro nähdäkseni siitä, että ennen vanhaan oli erityisen pahansuopia ihmisiä, jotka pystyivät tuntemaan empatiaa ainoastaan omaa ruokakuntaansa kohtaan. Tietäjän osakseen saaman huomion laatu ei aina liitykään historiallisiin tosiseikkoihin eli siihen millainen tietäjä on todellisuudessa ollut eläessään. Tietäjistä kerrotaan tarinoita monista eri syistä ja lähtökohdista käsin. On mielenkiintoista, että sama tietäjä voi näyttäytyä samanaikaisesti eri tarinoissa sekä ideaalina kristittynä että maagisena noitana. Esimerkiksi Peilipoikana tunnettu tyrnäväläinen näkijä kuvataan useissa aikalaistarinoissa erityisenä hyväntekijänä, ystävällisenä ja seurallisena ihmisenä. Myöhemmin hänet on kuvattu synkän metsän keskellä asuvana erakkona, noitana. Toisinaan jopa kylähulluna.

Tarinoita ja niistä välittyvää tietäjäkuvaa tuleekin tulkita suhteessa kerrontahetkeen ja sen lähihistorian tapahtumiin. Kenttätyömatkat eri-ikäisten tarinankertojien parissa Pohjois-Pohjanmaalla ovat tuoneet esille kerrontaperinteen monimerkityksisyyden. Toisilla on tietäjistä omakohtaisia kokemuksia ja tarinat ovat henkilökohtaisia muistoja, toisille tietäjätarinat edustavat kollektiivisen muistin kautta tuotettua paikallishistoriaa. Joillekin tietäjät ovat modernisoituvan yhteiskunnan kontekstissa lähinnä erikoisia persoonia vailla todellisia yliluonnollisia kykyjä, joillekin tapa käsitellä yliluonnollisuutta kerrontahetken maailmassa. Tarinat voivat toimia myös kannanottoina. Ne voivat sisältää opetuksen, joka kertoo jotakin olennaista yhteisön sisäisistä normeista. Perinteenä tarinat voivat puolestaan elää viihteellisyydenkin varassa.

Uskomustarinoiksi luokiteltavat tietäjätarinat sisältävät monenlaisia aineksia. Tarinat eivät ole pelkästään kuvauksia yliluonnollisesta, eivätkä ne kerro pelkästään historiasta. Tarinat voivat näin ollen kertoa lopulta paljon enemmän kertojasta itsestään ja kerrontahetken ajankuvasta kuin varsinaisena kerrontakohteena olevasta tietäjästä. Olipa kertojan suhtautuminen tietäjään millainen tahansa (aina kuitenkin jollain tapaa poikkeava ja erikoinen), ympäröivän maailman kommentoiminen tietäjähahmon kautta näyttää ilmeiseltä. Tietäjä on kuin peili, jota vasten kertoja itsensä tarinassa peilaa.