Muistoja matkalta suomalaiseen nykyromaaniin

Kun ryhdyimme toimittamaan suomalaista nykyromaania koskevaa artikkelikokoelmaa, varsin pian kävi selväksi, että kotimaisen romaanin olemisen tapaa jäsentävät kysymykset muistamisesta ja matkalla olosta. Tämä havainto toistui kirjamme artikkeleissa käsiteltäessä niin teosten aihepiirejä ja ilmaisutapoja kuin sitä medioitunutta, monikulttuurista ja erilaisten mielipiteiden pirstomaa todellisuutta, josta nykyromaani keskustelee. Näistä ajatuksista syntyi Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa (SKS 2019).

Kirjassamme muistikirja ja matkalaukku näyttäytyvät ensinnäkin metaforina menneen ja nykyisen suhteille. Viime vuosien romaani on taajaan osallistunut historian uudelleenarviointiin ja pyrkinyt nostamaan esiin ongelmallisiksi koettuja tai vaiettuja tapahtumia. Painopiste on ollut mikrohistoriassa, menneen lähestymisessä yksityisten kokemusten, tunteiden ja muistojen kautta. Nämä kysymyksenasettelut ovat kutsuneet esiin myös pohdintoja kansallisen ja globaalin sekä paikan ja tilan suhteista.

Yksi 2000-luvun kotimaisen kirjallisuuden suurista ilmiöistä on ollut naisten kirjoittama, uudentyyppinen sotaromaani. Näissä teoksissa irrottaudutaan sodan kansallisesta tarkastelusta. Suomen ja suomalaisten ongelmalliset ratkaisut kytketään pikemminkin osaksi maailmansodan kansainvälistä dynamiikkaa. Esimerkiksi Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden (2011) matkustetaan suomalaisten SS-vapaaehtoisten mukana Kaukasukselle ja pohditaan suomalaisten osallisuutta SS-joukkojen tekemissä sotarikoksissa. Teoksessa vaikenemista symboloi päiväkirja, jota piilotellaan vuosikymmeniä ja joka lopulta päätyy järven pohjaan.

Linturin romaanin kuva vaikenemisen mekanismeista osoittautui hyytävän todeksi: Vuonna 2018 André Swanströmin tutkimus Hakaristin ritarit osoitti, että suomalainen historiankirjoitus on jättänyt tietoisesti huomiotta suomalaisten SS-sotilaiden toimintaan liittyviä dokumentteja. Uudet sotaromaanit nostavat esiin myös historian käytön – ja suoranaisen väärinkäytön – erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. Maritta Lintusen Sydänraja (2012) nostaa esiin luovutettuun Karjalaan liittyvän emotionaalisen merkityksenannon ja sen käyttämisen vielä 2000-luvulla ääriajattelun polttoaineena.

Toiseksi, muistaminen ja matkustaminen kytkeytyvät kirjassamme globaaliin tilan kokemukseen, jota nykyromaani kuvaa erilaisin keinoin. Esimerkiksi Hannu Raittilan romaanissa Terminaali (2013) käsitellään löytöretkistä käynnistynyttä kehitystä, jossa tekniikan maapallo on saatu tekniikan avulla näennäisesti ihmisen hallintaan. Samalla ihminen on kadottanut itsensä maailman tuuliin ja päätynyt terminaalin kaltaiseen välitilaan, jossa on mahdollisuus suunnata mihin tahansa.

Irrallisuuden ja kiinnittymisen kysymykset ovat kotimaisessa nykyromaanissa läsnä erityisesti maahanmuuttajuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä romaaneissa Ranya ElRamlyn Auringon asemasta (2002) Asko Sahlbergin romaaniin Yö nielee päivät (2014). Näissä romaaneissa uudessa paikassa uudelleen määrittyvää identiteettiä hahmotetaan usein suhteessa menneisyyteen, kuten vaikkapa Umayya Abu-Hannan herkullisessa omaelämäkerrallisessa romaanissa Sinut (2007), joka leikittelee kielellisten, kulttuuristen ja kommunikatiivisten yhteentörmäysten kanssa.

Globaalin tilan kokemus voi nykyromaanissa tulla esiin myös suhteessa mediaan ja esinemaailmaan: kuten Monika Fagerholmin romaanissa Den amerikanska flickan (2004), jossa kaksi pikkutyttöä leikkivät elämäänsä todeksi erilaisten populaarikulttuurin tuotteiden ja kimaltavan kaupallisen krääsän kautta, joita he säilyttävät vanhassa matkalaukussa. Nykymedian aikakaudella romaani voi muuttaa muotoaan myös joksikin aivan uudeksi loputtoman laajenemisen ja materiaaliähkyn kautta, mistä Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (2012) lienee – lukijasta riippuen – ihastuttavin tai kauhistuttavin esimerkki.

Kirjamme kolmantena kokoavana teemana voidaan hahmottaa muistamisen rakenteet ja matkustamisen ilmiöt suomalaisten nykyromaanien kerronnallisissa keinoissa ja lajityypillisissä keksinnöissä. 2000-luvun kotimainen romaani lainaa paljon maailmalta ja omaksuu kansainvälisiä virtauksia omaan kansalliseen keinovalikoimaansa. Tällöin suomalaisen kirjallisuuden traditio kohtaa kansainvälisen kirjallisuuden uudet innovaatiot: lajit ja kertomisen tavat matkustavat samalla kun suomalainen kirjallisuus muistaa oman perintönsä.

Johanna Sinisalon romaaneissa ”uuskumma” saa ”suomikumman” persoonallisia piirteitä, Sofi Oksanen juurruttaa kansainvälisen traumafiktion suomalais-virolaisiin yhteyksiin nykyklassikoksi nousseessa menestysromaanissaan Puhdistus (2008), jossa muistaminen näkyy ajallisena ja tajunnallisena hyppelynä, ja Emmi Itäranta yhdistää maailmalla suositut ilmastofiktion ja nuorten aikuisten dystopian pohjoiseen luontoon niin ikään paljon lukijoita saaneessa romaanissaan Teemestarin kirja (2012). Ja sudet – sekä ihmissudet – matkustavat nekin suomalaiseen nykyromaaniin, kuten Laura Lindstedtin Oneironiin (2015), niin vanhojen satujen tai Aino Kallaksen Sudenmorsiamen (1928) kautta kuin myös monenlaisia kulttuurisia ja maantieteellisiä rajoja ylitellen.

Meille toimittajille ja kirjoittajille matka toistaiseksi vähän tutkittuun 2000-luvun ja erityisesti 2010-luvun suomalaiseen romaaniin on avannut aivan uusia näkymiä ja oivalluksen aiheita. Toivottavasti kirjamme lukijat löytävät vastaavanlaisia elämyksiä kotimaisen nykykirjallisuuden parissa!