Sofistikoituneita kertomuksia

Sofi Oksasta voi pitää harvinaisena suomalaisena ”tähtikirjailijana”, joka on sekä julkisuuden hahmo että median moniottelija, jota seurataan iltapäivälehdissä ja jota kysytään asiantuntijaksi television ajankohtaisohjelmiin. Vähemmän huomiota on toistaiseksi saanut Oksasen keskeisin rooli, romaanikirjailija. Oksaselle romaani on kuitenkin nähdäkseni vakava kulttuurisen ja yhteiskunnallisen puheenvuoron väline, samalla kun romaani aina myös kiinnittää lukijan huomion omaan taiteelliseen muotoonsa. Niinpä kutsun Sofi Oksasen romaaneja – vain puoliksi leikilläni – ”sofistikoituneiksi” kertomuksiksi.

Elokuussa ilmestyneessä kirjassani Sofi Oksasen romaanitaide: Kertomus, etiikka, retoriikka (SKS 2022) pohdin retoriikan ja poetiikan perinteiden hengessä, miten Oksasen romaanit on tehty, mikä on niiden tekijän arvomaailma ja mitä vaikutuksia niillä on lukijoihinsa. Kirjan keskeisenä johtoajatuksena on, että fiktiivinen kertomus on omanlaisensa kokemus, että tekijä on sommitellut sen tietyillä keinoilla ja että se vaikuttaa lukijoihinsa tietyillä tavoilla.

Esitän kirjassani, että Sofi Oksasen romaaneja voi tarkastella aikaa ja tilaa muokkaavina sekä menneisyyttä ja nykyisyyttä yhdistelevinä fiktioina, samoin kuin kertojiensa ja henkilöidensä kokemuksellisina, tunneperäisinä ja traumaattisina kertomuksina. Romaanien kerronnan jakautuminen erilaisiin ääniin ja näkökulmiin on sekä esteettinen että eettinen ratkaisu: maailman monimutkaisuus tulee nähdyksi eri perspektiiveistä, joista mikään ei yksinään edusta pitävää totuutta. Oksasen romaaneissa totuuden, historian, kokemuksen ja identiteetin avoimet kysymykset heijastuvat lisäksi usein teosten arvoituksellisessa, ajan ja paikan rajoja ylittävässä ja eri näkökulmia hyödyntävässä rakenteessa.

Tutkimukseni johdantoluvussa esittelen sen keskeistä teoreettis-metodista lähestymistapaa, retorista kertomusteoriaa ja erityisesti sen pohjalta muotoilemaani kertomuksen retoriikkaa. Kirjan toisessa pääluvussa keskitän huomion Sofi Oksasen kirjailijakuvaan sekä hänen monipuoliseen tuotantoonsa, erityisesti näytelmiin Puhdistus (2007) ja Kun kyyhkyset katosivat (2013), joissa Oksanen hyödyntää myös romaanimuodosta poikkeavia teatteriesityksen mahdollisuuksia.

Kirjan kolmannessa pääluvussa käsittelen Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmät (2003) kerrontarakennetta. Romaanissa kysymys on sekä minäkertojan persoonallisesta identiteettikriisistä että laajemmasta kansallisesta ja historiallisesta traumasta, joka synnyttää jakautunutta kokemusta ja juurettomuuden tunnetta. Stalinin lehmissä kertoja-päähenkilön kokemuksen ytimessä oleva syömishäiriö ja sen kompleksinen diagnosointi saa ”sairautena” temaattista jatkoa Oksasen seuraavassa romaanissa Baby Jane (2005), jossa puolestaan kuvataan masennusta ja paniikkihäiriötä ja jota käsittelen kirjan neljännessä pääluvussa.

Vaikka kirjassa ei ajatella Oksasen tuotantoa suoraan romaanipareina, voi olla kiinnostavaa huomata, että Stalinin lehmien ja Baby Janen ”minäkokemusten” tasolta Oksasen seuraavat romaanit laajenevat koskemaan kokonaisen kansakunnan kokemuksia – teema, joka tosin on vireillä jo Stalinin lehmissä. Nämä kaksi romaania, Puhdistus (2008), jota käsittelen kirjan viidennessä pääluvussa, ja Kun kyyhkyset katosivat (2012), jota käsittelen kuudennessa pääluvussa, avaavat molemmat eräänlaisen historiankirjoituksellisen fiktion keinoin Neuvosto-Viron kokemuksellista historiaa, mutta muodoltaan ne ovat keskenään myös erilaisia teoksia.

Puhdistus edustaa Oksasen tuotannossa selkeimmin juonellista lukuromaania, vaikka sen aikarakenne onkin traumafiktiolle tyypillisesti mutkikas ja monikerroksinen. Kun kyyhkyset katosivat on monella tapaa ”vaikeampi” romaani, jonka kokonaiskuvion ja symboliikan hahmottaminen vaatii lukijalta aktiivista työskentelyä. Joka tapauksessa tässä romaanissa Oksanen rakentaa selkeällä tavalla kriittisen vision siitä, kuinka historiallinen menneisyys kirjoitetaan aina uudelleen voittajien käsissä ja kuinka romaanin tehtäväksi tulee antaa ääni unohdetuille ja vaiennetuille.

Eräänlaisen parin muodostavat myös Oksasen seuraavat romaanit, Norma (2015) ja Koirapuisto (2019), joita tarkastelen kirjan seitsemännessä ja kahdeksannessa pääluvussa. Ne liittyvät osin samaan tematiikkaan – hyväksikäytön maailmaan, oli kyse sitten hiuksiin liittyvästä globaalista liiketoiminnasta tai ukrainalaisen lapsettomuusklinikkatoiminnan hämäryyksistä – mutta tyyliltään ne ovat myös erilaisia kertomuksia.

Normassa kysymys on paljolti päähenkilön maagisesta kyvystä lukea toisen henkilön tunteita ja ajatuksia, mikä siirtää Oksasen lähtökohtaisesti realistista kerrontaa fantastisen suuntaan, samalla kun romaani hyödyntää erilaisia satujen konventioita. Tyyliltään realistisempi Koirapuisto liikkuu välillä kerronnan nykyhetken Helsingissä ja välillä traumaattisten muistojen Ukrainassa ja pyytää lukijaansa pohtimaan, mitä ”koirapuisto” kummassakin ajassa ja tilassa merkitsee.

Osittain Ukrainaan sijoittuva Koirapuisto sai ajankohtaista ja traagista kaikupohjaa kirjani viimeistelyvaiheessa. Samalla se osoittaa sofistikoituneen romaanimuodon voiman ja sen kyvyn käsitellä sekä yleispäteviä että yksilöllisiä asioita. Tässä uusimmassa romaanissaan Sofi Oksanen tuottaa yhtä aikaa informatiivisen poliittisen analyysin ja koskettavan inhimillisen kertomuksen siitä henkisestä ja fyysisestä tilasta, joka on sittemmin noussut maailmanpolitiikan keskiöön.