Mustarinta, sarjakuvakirja Kolin kansantaruista

Olen usean vuoden ajan kerännyt Kolin kansallispuistoon liittyviä tarinoita. Koostan niistä sarjakuvateosta nimeltä ​Mustarinta​, joka on nimetty Kolin vaaran vanhan nimen mukaan. Kirjani tutkii maiseman tarinallista kokemista ja ammentaa sekä elävästä että jo unohdetusta tarinaperinteestä. Mustarinnassa ​jokaista tarinaa edeltää kartta, jonka avulla kirjan lukija voi mennä juuri siihen paikkaan, jossa tarina tapahtui. ​Mustarinta o​n kirjan ohella ympäristötaideteos, joka puhaltaa Kolin tarinaperinteeseen uutta tulta, ja antaa lukijoilleen mahdollisuuden kokea kansallispuistoa tarinoiden kautta.

Kansantarujen luonne on olla eläviä ja jatkuvassa muutoksessa. Kertomaperinne kuolee, jos tarinat lakkaavat elämästä, kun uusia ei synny, ja toisinnot eivät muovaudu kertojiensa mukana. Kansatarut ovat ihmisten läpi kulkeva virta, eivät liikkumaton totuus. Tarinoita ei ole tarkoitettu pysähtymään, ne elävät kertojiensa ja kuulijoidensa mukana.

Mustarintaa​ varten olen kerännyt Kolin tarinoita haastattelemalla paikallisia ja vierailijoita alueella, tarinankeräyskampanjoilla, tutkimalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa ja vaeltamalla alueella. Käytän teoksessa sekä elävää tarinaperinnettä että jo unohtuneita tarinoita arkistojen kätköistä. Työskennellessäni olen myös luonut joitain täysin uusia tarinoita. Löysin esimerkiksi erään erityisen paikan, joka suorastaan vaati tarinan itselleen. Kallio, joka näyttää keväisin vuotavan verta, ansaitsee syntytarinan. Ehkä kymmenien vuosien päästä luomani kansantaru on jo osa elävää kertomaperinnettä, sillä onhan jokaisella tarinalla on ollut ensimmäinen kertojansa.

Kirjassani en piilota tarinoiden tai paikkojen alkuperää. Tarinoiden lähde kerrotaan ja myös ovatko ne tiedetysti tapahtuneet paikassa vai sijoitettu paikkaan. Sijoittamisella tarkoitan sitä, että monet vanhat tarinat alueelta ovat menettäneet alkuperäisen sijaintinsa tai siitä on ristiriitaista tietoa. Näille paikattomille tarinoille olen etsinyt Kolin maastosta paikan, jossa ne olisivat voineet tapahtua. 

Jokaisessa ​Mustarinnan​ tarinoiden paikassa olen käynyt ja työskennellyt, tarinaa vastaavassa säässä ja vuodenajassa. Olen sekä maalannut että piirtänyt maastossa ja ottanut satoja valokuvia työskentelyni pohjaksi. Olen vaeltanut lukemattomia kilometrejä Kolin ikimetsissä ja ahoilla. Keräämäni ja luomani tarinat on kuvattu niin, että keskeisten tapahtumien kohdat voi löytää maastosta sarjakuvan kuvien avulla. Paikan päällä voi tunnistaa metsikön, josta kansantarun aaveet tulivat tai puun, joka kasvoi siihen mihin pirun kanssa tanssineen tytön kerrotaan menehtyneen.

Kolin huipuille noustessa polun vierellä on vanhassa kuusessa iso pahka. Pahka on erikoinen ja näyttävä, mutta ei herätä kummempia tunteita kulkijassa. Mutta kun kuulet pahkan tarinan, pahka muuttuu. Tietäjä Ukko Kinolainen vangitsi loitsullaan vaaroilla mekastaneen peikon tuohon puuhun. Nähdessäni Peikkopahkan en voi olla ajattelematta tarinaa: peikkoa, joka luuli huiputtaneensa tietäjää pakenemalla puun sisään ja jäi näkyväksi möykyksi, ja tietäjää, joka lauloi piiloutuneen peikon kuusen vangiksi. 

Kun ajattelen satoja vuosia pahkassa nukkunutta olentoa voin melkein tuntea peikon hitaasti hengittävän koskettaessani pahkan kylkeä. Tarina on muuttanut paikan minulle pysyvästi ja paikka on tehnyt minulle tarinasta käsin kosketeltavan. Yhdessä molemmat ovat enemmän kuin yksin. Kun paikka ja tarina yhdistyvät, ne muovaavat todellisuuttamme. Tarina voi muuttaa paikan erityiseksi ja paikka puolestaan juurruttaa tarinan todelliseksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Tämä ilmiö on teokseni ​Mustarinta ​ydin.

Toivon, että teokseni tarinat lähtevät lentoon, että ne elävät, että niitä kerrotaan uudelleen ja että ne ajan myötä löytävät uusia polkuja. Rikas tarinaperinne on yksi kauneimpia asioita, joita meillä voi olla, sillä tarinat luovat maailmaan merkityksen. Toivon ​Mustarinnan​ puhaltavat liekkejä Kolin alueen kertomaperinteen kekäleisiin.