Onko fakta fiktiolle pahasta?

Hattulan kirkon seinämaalausten tekijöistä sekä maalaajia ympäröivästä yhteisöstä kertova kirja Rottien pyhimys on tänä keväänä saanut runsaasti mediahuomiota. Anneli Kannon romaanin päähenkilö on nuori nainen, Pelliina, joka tempautuu sattumalta mukaan “taiteen maailmaan”, eli Hattulan kirkon maalaajiksi värvättyjen taidekäsityöläisten joukkoon. Siirtymä yhteisön reunamilla elelevästä omituisesta tytöstä taiteilijuuteen tapahtuu nopeasti, ilman aikaisempaa kokemusta kuvista tai niiden tekemisestä. 

Tämän kevään kulttuuriuutinen on myös Suomen kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn Toista maata avaaminen. Siellä keskiajan osastoa on kevennetty vähentämällä keskiaikaisten sakraaliveistosten ja muiden katolisen uskon harjoittamiseen liittyvien esineiden määrää ja esineisiin liittyvää informaatiota.

Olen keskiajan taiteen tutkija, joten Kannon kirja ja Kansallismuseon näyttely sekä niiden vastaanotto kiinnostavat ja herättävät kysymyksiä. Mikä on tutkimustiedon merkitys kaunokirjallisissa teoksissa tai vastaavasti suurelle yleisölle tarkoitetuissa näyttelyissä?

Kannon jonkinlaista draamakomediaa edustaman romaanin näyttämö on Hattulan Pyhän Ristin kirkko. Tapahtumat kietoutuvat kirkon seinämaalausprojektin kautta taiteen olemuksen ja luovuuden pohdintoihin. Varsinaista draamaa syntyy romaanissa siitä, kun kirkon holvista roikkuva krusifiksi otetaan alas ja viedään suojaan sakastiin maalaustyön ajaksi. Veistoksen sisään kätketty reliikki eli pyhäinjäännös häviää ja kirjan päähenkilöä, Pelliinaa, syytetään sen varastamisesta. Koska Hattulan kirkon kolmesta säilyneestä krusifiksista vanhin, 1300-luvun puoliväliin ajoittuva krusifiksi lienee innoittanut kirjailijaa, tuon tässä kirjoituksessani esille veistokseen liittyvää ajankohtaista tutkimusta ja samalla hieman oikaisen krusifikseihin usein liitettyjä käsityksiä. 

Katri Vuola dokumentoimassa Hattulan Pyhän Ristin kirkon krusifiksia 2018.

Ensin muutama sana terminologiasta. Suurista krusifikseista kuulee usein vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa käytettävän triumfikrusifiksi-termiä. Kannon kirjassakin puhutaan virheellisesti triumfirististä niin sanotun Armonistuin-kuva-aiheen yhteydessä. Triumfi-termillä on aiemmin viitattu Kristukseen kruunattuna kuoleman voittajana, mutta se liittyy myös oletettuun ison krusifiksin sijaintiin niin sanotussa triumfikaareessa. Tällaisia kaaria on kuitenkin lähinnä varhaiskristillisissä basilikoissa. Hattulassa krusifiksi on ripustettu nykyiselle paikalleen korkealle holvikaareen alttarin edustalle vasta vuoden 1938 korjausten yhteydessä. Krusifiksia ei siis ole voitu laskea maalaustyön edellä alas katonrajasta, kuten Rottien pyhimyksessä kuvataan, vaan se on mitä todennäköisesti ollut lähellä seurakuntalaisia, katsottavissa ja koskettavissa. Yleisesti ottaen, Kannon kirjassa paikoin käytetty taidehistoriallinen terminologia (esim. ransk. travée) sopii mielestäni huonosti keskiajan ihmisen suuhun.

Krusifiksin alkuperäinen risti ei ole säilynyt, vaan nykyinen risti on 1700-luvulta. Risti on melko varmasti ollut ensin niin sanottu elämänpuuristi vihreine runkoineen ja puna-kultaisine, katkottuine oksineen. Krusifiksi on todennäköisesti saanut uuden värityksen tiilikirkkoon siirrettäessä tai sen seinien eri maalausprojektien yhteydessä: sitä ei ole siis käsitetty varjeltavaksi “antiikkiesineeksi”, vaan veistosta on muokattu aina uudelleen sen käyttötarkoituksen ja sijainnin muuttuessa: fragmentteja lukuisista värikerroksista näkyy nyt jo varsin huonokuntoisen krusifiksin lannevaatteessa.

Hattulassa ristiinnaulittua ei ole kuvattu voittoisana kuninkaana, vaan nöyryytettynä, inhimillisenä ja samaistuttavana, orjantappurakruunu ohimoillaan. Krusifiksiin tyylinsä ja materiaalinsa puolesta liittyvän ja väreiltään huomattavasti paremmin säilyneen Marttilan kirkon krusifiksin – osittain alkuperäisenä säilyneen – polykromian perusteella voidaan olettaa, että myös Hattulassa Kristus-figuurin ihoon on maalattu ruoskanjälkiä, mustelmia sekä haavoja ja veripisaroita. Samaan tapaan kuin Marttilassa, silmät ovat olleet suuret ja avoimet, katsojaan ja rukoilijaan kohdistetut. Yksityiskohtainen väritys yhdessä vartalon anatomian esiin veistämisen kanssa myös selkäpuolelta viittaa siihen, että veistosta on voitu tarkastella eri puolilta. Krusifiksilla on todennäköisesti ollut tärkeä rooli pääsiäisen ajan seremonioissa ja näytelmissä, joissa seurakuntalaisilla, kuten myös kirkon muilla veistoksilla, on ollut aktiivinen rooli. Mikäli krusifiksissa on ollut pyhäinjäännöksiä, ne on voitu upottaa Kristus-veistokseen tehtyyn koloon yhdessä siunatun ehtoollisleivän kanssa tai esimerkiksi pienissä kangaspusseissa veistokseen ripustettuna.

Keskiajalla käytössä olleiden väriaineiden koostumuksesta voidaan nykyisin saada tietoa suoraan esineestä, esimerkiksi EDXRF-spektrometrin ja polarisaatiomikroskoopin avulla: Marttilan krusifiksin alkuperäisessä intensiivisessä, kuparia sisältävässä sinisessä värissä on käytetty karkearakeista luonnon atsuriittia. Kolmion muotoisesta kylkihaavasta sekä käsien ja jalkojen haavoista on todennäköisesti pursunnut veistettyä tai muovailtua verta, jonka punaisen eri sävyt on saatu elohopeapitoista sinooperia ja lyijyvalkoista sisältävillä väreillä. Lannevaatteen kuunsirpissä, aurinko-/tähtikuviossa ja lannevaatteen reunuksen raidassa on käytetty kultaa, kuten myös Hattulassa silmämääräisen tarkastelun perusteella näyttäisi olevan.

Keskiajan kuvakulttuuri oli luonteeltaan hitaasti muuttuvaa ja toisteista. Taidekäsityöläisten luovuus ei sen nykyisessä merkityksessä juuri päässyt kukoistamaan: kuvien aiheet ja niiden sommittelu olivat perinteisiin sidottua ja aiheiden variointikin usein tilaajalähtöistä. Tämä ei kerro, kuten ei kuvien signeeraattomuuskaan, taidekäsityöläisten vähäisistä taidoista tai arvostuksesta: työhuoneita johtavat mestarit olivat usein arvostettuja yhteisönsä jäseniä, jotka vastasivat myös työnjohdosta, tuotteidensa myynnistä ja kuljetuksesta sekä alihankintoina tehtyjen töiden valvonnasta.

Vanhan taiteen tutkimus ohitetaan usein tyylin ja muodon analyysiin jähmettyneenä elitistisenä tieteenalana, jolle inhimillinen ja arkinen on vierasta. Asia on päinvastoin: tutkimus kohdistuu ihmisen toimintaan ja vuorovaikutukseen materiaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimus on myös monitieteistä ja siinä hyödynnetään uusimpia luonnontieteellisiä menetelmiä. Samaan aikaan taiteentuntijan rooli tuntuu yhä useammin annettavan sille, joka on uskaltautunut värikkäimpiin ja viihdyttävimpiin tulkintoihin. Kaunokirjallisuuteen tällaiset tulkinnat toki voivat kuuluakin. Mutta, kun esimerkiksi Kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn keskiajan kuvakulttuuriin ja esineistöön liittyvä tietopohja näyttäytyy ohuena ja esineisiin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita tai jopa vääriä, on syytä miettiä, eikö tutkitun tiedon arvoa ja merkitystä ymmärretä.

Kansallismuseon näyttelyssä esineet on jätetty minimalistiseen ja kalseaan tilaan selviämään oman fragmentoituneen, visuaalisen olemuksensa varaan, häilyvän tarinan kuvituksiksi, irti historiallisesta ja tilallisesta kontekstistaan. Elina Räsäsen jo aiemmin Vähäisissä lisissä esittämät tarinallistamiseen liittyvät uhat näyttävät käyvän näyttelyssä toteen. Kansallismuseon kansainvälisestikin arvostetut keskiajan kokoelmat eivät siis pääse ansaitsemallaan tavalla esille. Näyttelyn keskiössä ovat pyhimyslegendat, joten yhtäkään krusifiksia ei ole esillä.

Veistokset ja muu keskiaikainen esineistö edustavat näyttelyssä toiseutta, ”toista maata”, jotain mennyttä ja käsittämätöntä, vierasta ja mykkää. Siksi näyttely kai kysyykin naiivisti ja ihmetellen – kuten Pelliina – vaikka sen pitäisi pyrkiä antamaan vastauksia ja lisäämään ymmärrystä. Yleisön huomioiva kokemuksellisuus ja saavutettavuus eivät sitä estä.

Onko tutkittu tieto sitten niin vaikeasti löydettävissä, että se jää hyödyntämättä? Kyllä, osittain: keskiajan taiteeseen liittyviä tutkimuksia julkaistaan nykyisin usein vain artikkelimuodossa ja englannin kielellä, kansainvälisissä lehdissä. Tutkimustieto toisaalta myös vanhenee aikaisempaa nopeammin, joten keskiajan taiteen yleisesityksiäkin on hyvä aika-ajoin päivittää. Toisaalta uudet julkaisut ovat yleensä avoimesti saatavilla verkossa ja verkon kautta myös tutkijoiden tavoittaminen on aikaisempaa vaivattomampaa. Asiantuntijaan onkin hyvä olla yhteydessä: oman tutkimuskohteensa perusteellisen tuntemisen lisäksi hänellä on myös ymmärrystä ja tietoa tutkimuskentän tapahtumista ja ilmiöistä sekä siitä, millaiseen tieteenhistorialliseen viitekehykseen nykytutkimus asettuu. Lisäksi asiantuntijan tehtäviin kuuluu nykyään yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja tieteen popularisointi. Mutu-ihmettelyn sijaan asiantuntija etsii, kysyy, kyseenalaistaa ja uudistuu.

Aiheeseen liittyviä lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta ja asiantuntijoita: