Onko suomalaisuutta olemassa?

Suuromistaja, kulttuurisijoittaja Heikki Herlin heitti vertauksen Uuden Jutun haastattelussa elokuun alussa, ja pyrki sillä kuvaamaan, miten nuori yhteiskunnan sektori suomalainen kirjallisuus on. Siinä Herlin onkin oikeassa, että kansainvälisesti vertaillen suomalaista kirjallisuutta voi pitää nuorena. Varhaista kiinalaista kirjallisuutta painettiin jo 600-luvulla, Danten Jumalainen näytelmä ilmestyi italiaksi 1472. Ensimmäistä suomenkielistä romaania saatiin odottaa vielä neljä vuosisataa.

Nuoresta iästään huolimatta suomalaisella kirjallisuudella on kuitenkin saatu aikaan suuria. Herlinin vertaukseen voisi vastata, että laivanrakennusteollisuus, niin arvokas kuin se läpi vuosisatojen onkin ollut, ei sittenkään tehnyt tästä niemestä Suomea. Sen teki suomalainen taide; kirjallisuus, kuvataide, musiikki.

Runebergin, Lönnrotin ja Kiven ohella Gallen-Kallela, Sibelius ja Pacius antoivat sanat, sävelet ja kuvaston uudelle kansalliselle identiteetille. Syntyi idea ja jaettu käsitys suomalaisuudesta, ja maasta josta tämä myyttinen kulttuuri tai luonne sikiää. “On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, mut meille kallein maa on tää.”

Surkuttelun kääntöpuolena muodostui ajatus sitkeästä, sisukkaasta ja suoraviivaisesta kansasta. 1900-luvulle tultaessa omakuva sai lisäväriä tasa-arvon ja sivistyksen ihanteista. Kaikki tämä heijastui edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa. Väinö Linna, Maria Jotuni, Kalle Päätalo, Tove Jansson olivat kaikki omaäänisiä kirjailijoita, mutta tuotantoineen myös jaetun identiteetin kuvia. On kiva ajatus, että kaikille avoin muumitalon ovi kertoo – tai kertoi – myös jotain suomalaisesta arvomaailmasta ja yhteiskunnasta.

Uuden Jutun haastattelussa Heikki Herlin, joka tunnetaan myös suomalaisten kustantamoiden ja median omistajana, puhuu uusimmasta sijoituksestaan peliyhtiö Remedyyn. Toisin kuin monilta muilta kulttuurin sektoreilta, pelialalta puuttuu koko ajatus kotimarkkinasta. Teokset tehdään lähtökohtaisesti globaalille yleisölle. “Silloin on selviö, että tuote pitää saada mahdollisimman pian rajojen ulkopuolelle. Puuttuu se kotimarkkinan kulttuurinen painolasti”, Herlin kuvaa.

Kirjallisuuden kentältä katsoen ajatus on nurinkurinen. Kirjallisuudessa kirjan “kotimarkkinaa” tai synnyinmaata on totuttu pitämään painolastin sijaan etuna, tai ainakin kiinnostavana attribuuttina. Käännösmarkkinoilla suomalaisesta kirjallisuudesta haetaan ominaispiirteitä, jotka erottavat sen muista.

Olemme osa pohjoismaista kirjallista traditiota, mutta ainutlaatuisilla itäisillä vaikutteilla. Monet suomalaiset dekkarit ovat Nordic noiria, mutta suomalaisella huumorilla ja yhteiskunnallisella vireellä ryyditettynä. Suomalaisen fantasiakirjallisuuden piirissä on puhuttu kirjailija Johanna Sinisalon lanseeraamasta “suomikummasta”: Finnish weird lupaa paitsi pohjoista mytologiaa, myös nykysuomalaista vinoa katsetta maailmaan. Ehkä Käärijä tai katumuotisivusto HelLooks voisivat niin ikään sopia määritelmään?

Nykypäivän suomalaisuus saattaa välittyä yllättävistä yksityiskohdista. “Miten lapsille puetaan kurahousut kuvakirjassa, ja mennään päiväkodin pihalle leikkimään vaikka ulkona sataa”, kuvaa suomalaisen kirjallisuuden vientikeskus FILI:n johtaja Tiia Strandén.

Aloitin itse osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa toimivassa FILI:ssä kirjallisuusviennin kehitystehtävissä tänä kesänä, ja heti ensimmäisinä työpäivinäni huomasin kompastelevani tähän kysymykseen. Mitä se suomalaisuus taiteessa tai kirjallisuudessa oikeastaan tarkoittaa? Onko enää olemassa jaettua kansallista identiteettiä, tai vaikka olisikin, haiskahtaako sellaisesta puhuminen jo tunkkaiselta nationalismilta?

Yhden näkökulman löysin keskustellessani Iida Turpeisen Elolliset-romaanista ruotsalaisen kustannusalan vaikuttajan kanssa. Helsingin luonnontieteellisen museon merilehmän luurangosta innoituksensa saanut teos on ollut myyntimenestys Ruotsissakin, mutta ei lähtökohtaisesti siksi, että se edustaa suomalaista nykykirjallisuutta. Jos rehellisiä ollaan, suhde itäiseen naapurimaahan on Ruotsissa edelleen kohteliaan neutraali. Suomi-buumiin on vielä matkaa.

Elolliset on iskenyt ruotsalaisyleisöön, koska se on universaalisti taiturimaista tekstitaidetta tässä hetkessä resonoivasta aiheesta. Se, että tarinan innoittanut merilehmä löytyi Helsingistä, on tukholmalaiselle lukijalle hauska bonus. Hän ei ehkä osannut etsiä nimenomaisesti suomalaista tarinaa, mutta jotain läheistä hän Turpeisen teoksesta tunnistaa.

Suomalaisuuden typistäminen topeliaanisiin karikatyyreihin tuskin toimii myyntivalttina nykykirjallisuuden markkinoilla – eikä se edes kuvaisi sitä moniäänisyyttä, joka suomalaisesta kirjailijakentästä nyt nousee. Muista erottavat ominaispiirteet on osattava poimia kirja kerrallaan. Mutta ehkä juuri niiden moninaisuudesta muodostuu yhä jotain ainutlaatuista.

Yhdessä ne muodostavat kaleidoskoopin, jollaista ei minkään muun maan kirjallisuudesta saisi koottua.