Paavo Haavikon puhuva modernismi

Sain ensikosketukseni Paavo Haavikon runouteen kirjallisuusopintojeni alkuvuosina, kun luin tenttiin Kai Laitisen laatimaa Suomen kirjallisuuden historiaa (1981).Teoksessa esitellyissä Haavikon säkeissä sykähdytti jokin, en tarkkaan osannut sanoa mikä. Tallensin nimen mieleeni ja törmäilin siihen milloin missäkin, vain muistaakseni, että ainiin, pitäisi lukea tätä Haavikkoa. Kun sitten eräänä sydänsuruisena talvi-iltana päätin viimein lainata kirjastosta Haavikon runoja, valitsin tietenkin hänen runo- ja aforismikokoelmiensa runoista kootun teoksen Rakkaudesta ja kuolemasta (1989). Haavikon sanojen paino löysi viimein kohtansa, jostain syvältä minusta.

Kun tuli aika tehdä opintojen kandidaatintutkielma, päätin Haavikko-huumassani tutkia runon puhujaa kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966).Huuma syveni ja tutkimuksellinen mielenkiintoni kasvoi uusien kysymysten äärellä. Miksi Haavikosta puhutaan aina 1950-luvun modernismin yhteydessä? Entä miksi Haavikon runouden puhuja on niin kiinnostava?

Nämä kysymykset mielessäni syvennyin pro gradu -tutkielmassani runon puhujaan Haavikon Synnyinmaa (1955) -kokoelmassa. Olin kiinnostunut Haavikon runoudesta erityisesti suhteessa suomalaiseen 1950-luvun runouden modernismiin, joten luin Haavikon runouden rinnalla myös 1950-luvulla käytyä kulttuurikeskustelua modernistisesta runoudesta. Nuori kriitikkosukupolvi, etunenässä Tuomas Anhava ja Kai Laitinen, määrittelivät monisanaisesti esseissään ja runokritiikeissään modernistisen runon piirteitä ja kuinka sitä tulee lukea. Määritelmissä tärkeimmäksi runouden piirteeksi nostettiin uudenlaisen runokuvan käyttö, jonka perusteella runoutta myös pitkälti arvotettiin. Lähes poikkeuksetta Haavikon runous nostettiin esimerkiksi tyylipuhtaasta modernistisesta runoudesta, etenkin kuvallisuuden käytöstä.

Kun luin Synnyinmaata ja aikalaiskeskusteluja runon puhuja mielessäni, sain hämmästyä. Puhuja oli mielestäni keskeinen Synnyinmaan runojen elementti, mutta aikalaiskirjoituksissa puhujasta ei paljoa kirjoitettu. Silloin kun kirjoitettiin, pohdittiin lähinnä runossa esiintyvän minän erottautumista itse runoilijasta ja mitä siitä seurasi. Tuomas Anhava kirjoittaa, että kun runosta hahmottuva minä ei enää rinnastunut runoilijaan, muodostui runoon oma ”minänmaailma”, joka tarjoutui runokuvien kautta lukijan koettavaksi. Runon keskiössä ei ollut enää runoileva subjekti, vaan eri tavoin toisiinsa lomittuvat runokuvat ja niiden tuottamat vaikutelmat.

Pro gradu -työssäni kuitenkin huomasin, kuinka kiinnostavan näkökulman puhujaan keskittyvä luenta tarjoaa Haavikon runouteen – erityisesti sen modernistisuuteen. Luennassani nimittäin korostuivat tekijät, jotka jäivät modernistisen runouden määrittelyn reunamille tai kokonaan sen ulkopuolelle. Ensimmäinen ja olennaisin huomioni oli, että puhuja ottaa Haavikon runoudessa paljon tilaa ja on suorastaan korosteisen näkyvä osa runoa. Puhuja kommentoi tekemisiään, on moninainen ja ottaa rooleja, välillä puhuja jopa rakentaa runoa. Tulkinnassani puhujan moninaisuuden voikin jo itsessään nähdä kriittisenä kommentaarina kuvaa korostavalle runouskäsitykselle.

Tämän lisäksi runoissa on vahvan historiallinen ote, mikä myös luo jännitteisen suhteen modernistisen runouden ihanteisiin. Modernistinen runouskäsitys korosti uuskritiikin tapaan historiatonta ja tekstissä pitäytyvää lukutapaa, jolloin Haavikon modernistisen runouden historialliset ulottuvuudet ovat jääneet luennassa sivuun. Runoissa historiallisuus ilmenee muun muassa viittaamisena historian tapahtumiin sekä eri aikakausille tyypillisten runoainesten sekoittamisena, kuten vaikkapa romantiikan runoudelle tyypillisen puhuttelua ja tunnetta korostavan ”oi”-ilmaisunkäyttämisenä osana runoa. Haavikon runojen nykyisyys tuntuu aina rakentuvan suhteessa menneisyyteen joko siihen nojaten tai sitä uudelleen kirjoittaen, aina kuitenkin limittyen toinen toisiinsa.

Puhujaan keskittyvä luenta tuo esiin myös Haavikon runouden runsaan metalyyrisyyden, kun puhuja pohtii omaa paikkaansa runojen maailmassa. Kun kokoelmissa pohditaan itse runouteen liittyviä kysymyksiä, muodostuu Haavikon tuotantoon omanlainen runouskäsityksensä, joka ei myötäile modernistisen runouden määrittelyjä. On kiinnostavaa, että Haavikon kokoelmaa Talvipalatsi (1959) pidetään suomalaisen modernistisen runouden merkkiteoksena, ja että juuri tässä kokoelmassa puhujan rooli ja metalyyrisyys kasvavat Haavikon runoudessa huippuunsa. Seuraavaksi pieni ote Talvipalatsista:

Tässä neljännen runon keskivaiheilta otetusta kohdasta ilmenee hyvin, kuinka puhuja kommentoi omaa paikkaansa. Puhuja kuvailee olevansa ”pelkkä kuva täyttä mieltä” ja samalla rakentaa runoon kuvia, kuin luoden runoa samalla kun kulkee sen ”riviltä riville”. Puhuja on runossa koko ajan läsnä, niin runon rakentajana kuin sen kyseenalaistajanakin. Talvipalatsin runot ovat pitkiä ja polveilevia, kuvausta puhujan matkasta ”kohti seutua joka ei ole paikka” (Kolmas runo). Mikä on seutu joka ei ole paikka, ja minne puhuja siis on matkalla?

***

Gradun jälkeen tuntui, että tutkimusta Haavikosta on pakko jatkaa tai muuten kaikki jää aivan kesken. Tässä sitä ollaan, sillä tänä syksynä alkaneessa väitöstutkimuksessani jatkan syventymistä Haavikon 1950-luvun runouteen ja runon puhujaan. Nyt aineistonani on Haavikon koko 1950-luvun tuotanto, eli kokoelmat Tiet etäisyyksiin (1951), Tuuliöinä (1953), Synnyinmaa (1955), Lehdet lehtiä (1958) sekä jo aikaisemmin mainittu Talvipalatsi (1959). Kun gradussani tutkin pääasiassa Haavikon yhdestä kokoelmasta löytyviä merkityksiä, toivon koko 1950-luvun tuotannon tutkimisen tarjoavan uuden ja pitkäjänteisen perspektiivin Haavikon tuotantoon ja ennen kaikkea sen suhteesta modernismikeskusteluun.

Puhujan tarkastelu tuo kiinnostavasti esiin ristiriidan, joka on koko tutkimukseni lähtökohta: Haavikkoa on pidetty 1950-luvulta asti ihannemodernistina, vaikka hänen runoudessaan on runsaasti modernistisen runouden ihanteisiin sopimattomia piirteitä. Olenkin tutkimuksessani erityisen kiinnostunut niistä jännitteistä, joita Haavikon runouden ja modernistisen runouden määrittelyiden välillä vallitsee. Puhuja vaikuttaa olevan tässä suhteessa jonkin kiinnostavan tiivistymä, jonkin, josta minulla on kutkuttava aavistus.

Haavikko, Paavo 1951: Tiet etäisyyksiin. Runoja. Porvoo: WSOY.
Haavikko, Paavo 1955: Synnyinmaa. Runoja. Helsinki: Otava.
Haavikko, Paavo 1958: Lehdet lehtiä. Runoja. Helsinki: Otava.
Haavikko, Paavo 1959: Talvipalatsi. Yhdeksän runoa. Helsinki: Otava.
Haavikko, Paavo 1966: Puut, kaikki heidän vihreytensä. Helsinki: Otava.
Haavikko, Paavo 1989: Rakkaudesta ja kuolemasta. Helsinki: Art House.
Laitinen, Kai 1958: Mikä uudessa lyriikassamme on uutta? Teoksessa Puolitiessä: esseitä kirjallisuudesta. Helsinki: Otava.
Laitinen, Kai 1981: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava.
Roivas, Carita 2019: ”Oi minä kaipaan lakata muuttumasta ja seistä siinä missä olen”. Modernismi ja runon puhuja Paavo Haavikon runokokoelmassa Synnyinmaa. Pro gradu -tutkielma. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos: Kotimainen kirjallisuus. Turku: Turun yliopisto.