Tunteista ja Paavo Haavikon runoudesta

Olen oleillut Paavo Haavikon runouden äärellä lukuisia vuosia ja kysynyt itseltäni toistuvasti kysymyksen: miksi Haavikko? Mikä saa aikaan sen, että tässä kirjoittava lukija-tutkija lehteilee tiettyjen runokokoelmien sivuja uudelleen ja taas uudelleen vuodenajasta toiseen?

Ainakin se, miltä Haavikon runous tuntuu.

Tunteiden suhde Haavikon 1950-luvulla julkaistuun runouteen ja myös yleisemmin sotienjälkeiseen runouteen on tiivis ja paikoin jännitteinen. Sotien jälkeen käydyssä kirjallisuuskeskustelussa korostettiin lukutapoja, joissa painottui itse tekstiin keskittyminen ja erilaisten runouden muotopiirteiden tarkastelu. Näin ollen vähemmälle huomiolle jäivät esimerkiksi runouden yhteiskunnalliset tai kokemukselliset tasot, jotka olivat kuitenkin olemassa. Tästä hyvä esimerkki on Haavikon runous ja siihen monin tavoin kiinnittyvät erilaiset tunnekokemukset.

1950-luvulla Haavikolta julkaistiin viisi runokokoelmaa. Kokoelmien runot ovat melankolissävytteisiä ja vuosikymmenen edetessä yhä enemmän runouden kysymyksiin keskittyviä, usein näitä molempia samanaikaisesti. Tällaisia runoja löytyy Haavikon tuotannosta monia ja tällä kertaa nostan esiin runon Haavikon neljännestä runokokoelmasta Lehdet lehtiä vuodelta 1958:

Runoon luovat melankolista tunnelmaa sanaston luomat mielikuvat alati valahtavasta syksystä, yöstä ja sen tuomasta pimeydestä, hyvästeistä ja surusta. Runon säkeet alkavat toteavina ja painokkaina, rytmi on rauhallinen. Kolmanneksi viimeisessä säkeessä virkkeet lyhenevät sana sanalta antaen erityistä painavuutta juuri kyseiselle säkeelle ja lähtöä enteileville sanoille: ”Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.” Viimeisissä säkeissä rytmi hieman kiihtyy runsaan pilkutuksen myötä ja todetaan, kuinka suru on kirjoitusta; se on kaikkialla kirjoituksessa. Runosta jää vallitsemaan syksyinen ja itseensä käpertyvä kirjoittamisen maisema sekä ajatus surumielisyyden ja tekstin välisestä suhteesta. Voiko surua tunteena tavoittaa muuten kuin tekstinä, muuten kuin paperilla täynnä mustia kirjaimia, jotka tuottavat merkitseviä sanoja, asettuvat suhteessa toisiinsa, luovat rivejä, taukoja ja mielikuvia, joiden väliin jää aina jotakin? Runossa tunteet ja kirjoittaminen lomittuvat toisiinsa ja sama ilmiö toistuu pitkin Haavikon runoutta eri muodoissa. Yleistäen voi todeta, että Haavikon tuotannosta nouseva runouskäsitys ei ole mutkaton, harvemmin myöskään iloluontoinen.

Runoudesta nousevat tai sen herättämät tunteet toimivat, ja ovat toimineet, tekstin ja lukijan vuorovaikutuksessa. Jos allekirjoittanut kokee tuntemusten väreilyä Haavikkoa lukiessaan, niin on tunteita herännyt myös kokoelmien ilmestyessä. 1950-luvulla käyty runouskeskustelu on tunteissaan värikästä, voisi sanoa paikoin jopa kipinöivää! Haavikon runokokoelmat kirvoittivat ilmestyessään monia tunnerikkaita arvosteluja, joissa hänen runouttaan ihailtiin, ihmeteltiin ja haukuttiin. Kriitikko Ville Repo kirjoittaa Haavikon esikoiskokoelmasta Tiet etäisyyksiin (1951) seuraavasti:

Kriitikko tuo esiin, kuinka Haavikon runous on herättänyt voimakkaan tunnereaktion ja kuinka runoutta voi kyllä tuntea, mutta tuskin täysin ymmärtää. Myöskään muiden lukijoiden ei kriitikon mukaan kannata yrittää ymmärtää Haavikon runoutta liiaksi, vaan runoissa oleva selittämätön ”täytyy ottaa vastaan sellaisenaan”. Mitä ymmärtäminen sitten tarkoittaa? Tässä tulkitsen sen tarkoittavan lukemisen tapaa, joka tähtää ensisijaisesti selkeään, käsitteelliseen ja ”järkeen” nojaavaan tulkintaan tekstistä. Kun ymmärtämistä ei saavuteta toivotulla tavalla ja odotukset eivät täyty, voi kriitikko ilmaista mielipiteensä kyseisestä kokoelmasta hyvinkin suorasukaisesti. Näin tekee muun muassa Pekka Mattila:

Kritiikin värikkäistä sanavalinnoista huokuu ärtyneisyys, joka tuo näkyväksi niin lukiessa heränneiden tunteiden voimakkuuden ja tärkeyden kuin myös Haavikon runouteen – ja myös yleisemmin niin kutsuttuun 1950-lukulaiseen modernistiseen runouteen – liittyvää asenteellisuutta. Vaikeaselkoisuus, piilossa olevat merkitykset ja ymmärtämisen mahdottomuus olivat yleisiä fraaseja modernistista runoutta karsastavien keskuudessa. Onkin kriitikkokohtaista, kuinka Haavikon runouden äärellä heränneeseen kokemukseen merkitysten pakenemisesta suhtaudutaan. Ollaanko sitä kohtaan uteliaita vai vastustavia? Onko Haavikon runous ”voimakkaasti tunnettavissa” vai ”sekamelskaista ajatushapuilua”?

Järkeä korostava lukeminen hallitsi sotienjälkeistä kulttuuripiiriä, mutta kuten aikalaiskeskustelun perkaaminen osoittaa, tunteet ovat aina olleet osa Haavikon lukemista kuten myös ajan kirjallisuuskeskustelua. Yksilöissä esiintyvät tunteet ja tuntemukset ovat henkilökohtaisia ja usein hetkellisiä tapahtumia, mutta niillä on myös jaetut kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ulottuvuutensa. Teksteihin kirjoittautuneet tuntemukset osoittavat mitä pidetään arvokkaana ja puolustamisen arvoisena, mistä päästään sotienjälkeisen modernistisen runouden olennaisiin määrittelyvaltaa koskeviin kysymyksiin. Haavikon runoutta on pidetty modernistisen runouden ihanteiden esimerkillisenä ilmentymänä, mikä on luonut omat raaminsa myös Haavikon runouden lukemiselle.

Olkoonkin nyt aika väljemmälle ajattelulle, Haavikon lukemisen tuottamille muotoaan hakeville tuntemuksille ja ennen kaikkea lukemisen tilalle, joka on tarkka ja avara.

Felski, Rita 2008/2024: Kirjallisuuden hyödyllisyys. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.

Haavikko, Paavo 1951: Tiet etäisyyksiin. Porvoo: WSOY.

Haavikko, Paavo 1958: Lehdet lehtiä. Helsinki: Otava.

Mattila, Pekka 1959: Lyriikkaa. Valvoja 1, 36–37.

Repo, Ville 1951: Salainen lähde. Suomalainen Suomi 9, 535–536.

Roivas, Carita 2023: Selittämätöntä ja tuntuvaa. Ymmärtämisen affektiivisuus Paavo Haavikon 1950-luvun runouden aikalaisvastaanotossa. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 4/2023, 24–39.