Pieniä paratiiseja

Millaisia ajatuksia mielessämme liikkuu, kun kuljemme puutarhoissa tai kasvimailla? Puutarha on ”suunniteltu ja hoidettu palanen luontoa”, mutta se on myös paljon muuta. Tunnetuin puutarha lienee Raamatussa – paratiisin puutarha oli kauneuden, rauhan ja autuaallisuuden paikka, jossa Jumalakin käyskenteli illan viileydessä.

Uskontotieteen tutkija Jari Närhi summaa kirjassaan Paratiisien synty eri uskontojen hätkähdyttävän samanlaisia paratiisikäsityksiä. Niille ominaisia ulkoisia asioita ovat luonnonmaisema, jossa on vehreyttä ja vettä, jotain ihmisen läsnäolosta kertovaa, kirkkaita värejä ja rajattomia resursseja. Kyseessä on kaukainen paikka, joka on saavuttamaton, mutta silti tutunoloinen. Ihminen sulautuu osaksi maailmankaikkeutta paikkaan, jossa kärsimystä ei enää ole. Itse paratiisi-sanakin juontaa juurensa persian kielen sanasta pairidaeza, joka tarkoittaa suojattua puutarhaa.

Näin yleviä ajatuksia ei välttämättä liiku kasvimaata kitkevän puutarhurin päässä, mutta jonkinlainen euforia ihmisessä herää, kun hän aherrettuaan katselee kättensä töitä kaiken sen kauneuden ja tuoksujen keskellä.

Euroopan ja maailman mittakaavalla puutarhat ovat hyvin vanha ilmiö. Suomenkin alueella kasvatettiin asumusten vieressä kasveja syötäväksi ja lääkkeeksi, vaikka varsinaisesta puutarhakulttuurista tiedetään enemmän vasta keskiajalta lähtien. Kasviarkeologian avulla on menneestä puutarhanhoidosta saatu selville asioita, jota ei kirjallisissa lähteissä näy. Puutarhojen historia on erilaisten paikkojen ja tyylisuuntien historiaa, ihmisen luontosuhteen historiaa, taidehistoriaa ja kasvihistoriaa. Maan ja maailman muutokset heijastuivat myös puutarhoihin, niiden kasveihin ja niiden parissa toimiviin ihmisiin.

Teija Alangon kirja Malva ja mulperi. Poimintoja entisajan puutarhoista, SKS 2017 on upea lähdeteos puutarhojen, kasvien, rohdoslääkkeiden ja mausteiden viljelyn historiaan. On kyse myös luostarien, linnojen, apteekkipuutarhojen, akateemisten tiede- ja koepuutarhojen, kartanoiden, pappiloiden, kaupunkitonttien puutarhoiden ja kaupallisten puutarhoiden historiasta. Kirjassa käsitellään myös erilaisten orangerien, ansareiden ja kasvihuoneiden tuloa viljelyn avuksi.

Puutarhoja ei ole aina kutsuttu puutarhoiksi, vaan monin eri nimityksin riippuen siitä, mitä kulloisellakin alueella kasvatettiin. Hyvin yleinen oli nimitys kaalimaa (kålgård), vaikka siellä ei kasvatettu pelkästään kaalia, vaan kaikenlaisia syötäviä kaaliksia eli lehtivihanneskasveja. Tavallisimpia viljeltäviä olivat myös pavut, herneet, nauriit ja omenat. Kokonaan oma lukunsa on humalalla, jonka kasvatusvelvollisuudesta oli säädetty määräykset jo vuoden 1347 Maunu Eerikinpojan maalaissa. Humala oli keskiajalla tärkeä viljelykasvi, koska sitä käytettiin oluen valmistukseen. Humala ja sen valmistukseen tarvittu ohra on jättänyt jälkensä myös vanhoihin runoihin: Oluen synty, Humalan ja ohran keskustelu jne. Ks. https://skvr.fi/

1800-luvulla puutarha-aate levisi. Puutarhan koriste- ja virkistysarvo alettiin ymmärtää laajemmin. Samoihin aikoihin syntyivät ensimmäiset puutarhaseurat ja -koulut suurimpiin kaupunkeihin. Syntyi erilaisia järjestöjä antamaan puutarhaneuvontaa. Elias Lönnrot oli jo Flora Fennicassaan (1860) lausunut jotenkin lempeästi ja kutsuvasti: ”Tarpeellisinten ja hyödyllisinten koulu-oppien sekaan on epäilemättä kasvioppi luettava. Se tarjoaa samassa sielun, kun ruumiinki voimille hyvin sopivaa ja otollista harjoitusta. – Mikä oppilaiselle saattaisi paremman mielihyvityksen, kun se, että äsken tuntemattomista kukista sai tuttavia itselleen, tuttavia, jotka jälkeenpäinkin usein näkee ja joiden seurassa voipi monta iloista hetkeä viettää, monella suloisella muistolla mieltänsä lohdutella…”

Kotipuutarhojen todellinen nousukausi alkoi vasta 1880-luvulla. Marttayhdistys (perustettu 1899) palkkasi puutarhaneuvojia, 1900-luvulla alkoi koulukasvitarhatoiminta ja kansakoulujen puutarhaneuvonta käynnistyi vuonna 1910. 1920-luvulla alkoi 4H-toiminta. Sodat aiheuttivat elintarvikkeiden säännöstelyn ja ihmiset kasvattivat mm. lanttua, perunaa, porkkanaa, kaalia ja mansikkaa. Kahvia saatiin voikukan juurista, ja monen talon nurkalla kasvoi kessumaa.

Nykyään puutarhanviljely on varsin yleistä ja puutarhabisneksessä liikkuu suuria summia. Juuri nyt elämme koronan kourissa ja ihmiset hakeutuivat kesällä 2020 kasvimaille, kasvihuoneisiin ja puutarhoihin; ikkunalaudat ja parvekkeet täyttyivät kukista ja yrteistä. Mökit kautta maan revittiin suorastaan käsistä. Elämään täytyi saada jotain iloa, lohtua ja kauneutta.

Nyt, maaliskuussa 2021, on vielä talvi ja kesä kasveineen on vasta ajatuksissamme. Tutkimme siemenkuvastoja ja plaraamme värikkäitä siemenpusseja. Kohta alkaa talven ja kevään riemukas taistelu. Maa lumen ja jään alla ei kuitenkaan ole kuollut. Tsekkiläinen kirjailija Karel Čapek kuvaa hyvin lohduttavasti talven olemusta kirjassaan Puutarhurin vuosi (Zahradníkův rok, 1929):

”On näköhäiriö, että kukka kuolee syksyllä, silloinhan se syntyy. Sanomme, että luonto lepää, mutta sehän tekee työtään kuin villitty. Se on vain sulkenut kaupan ja vetänyt verhot eteen, mutta niiden takana pakataan uusia tavaroita hyllyille, jotka ovat niin täynnä, että notkuvat. – Tulevaisuus ei ole jossakin edessämme, koska se on jo täällä itujen muodossa. Se on meidän keskellämme.”

Kerro muistosi kasvimaista sekä perinne- ja hyötykasveista 1.4.–30.9.2021!