Pikkuautojen arvokisat tv-ruudun välkkeessä

Elokuiset yleisurheilun EM-kisat palauttivat mieleeni, että tv-urheilu kietoutui lapsuudessani liikuntaan ja leikkeihin, mutta myös yhdessäoloon isän kanssa.

Kahdeksan pikkuautoa odotti lattialla siistissä rivissä. Vieressä välkkyi televisiovastaanotin, josta kajahteli selostajan ääni. Äkkiä autojen taakse aseteltua kovakantista kirjaa työnnettiin eteenpäin, ja autot ponnahtivat liikkeelle. Käynnissä oli 110 metrin aitafinaali, jossa pisimmälle kulkenut auto voitti.

Kullakin pikkuautolla oli nimi: Greg Foster, Mark McKoy, Arto Bryggare. Autot oli tietenkin valittu niin, että Foster voitti ja Bryggarekin pärjäsi. Kisa toistettiin kymmeniä kertoja, mutta välillä huomio kääntyi myös television välittämiin tapahtumiin.

Helsingin yleisurheilun MM-kisojen tapahtumat kesällä 1983 ovat varhaisimpia tv-urheilumuistojani. Kisoista ovat erityisesti jääneet mieleen juuri 110 metrin aidat, joista Bryggare toi suomalaismitalin. Pikkuautoilla simuloitujen juoksujen ansiosta muidenkin pikajuoksijoiden nimet painuivat syvälle pikkupojan muistiin. Nimien mieleen painamista edisti toki myös tv-selostusten matkiminen, joka jatkui pitkään kisojen jälkeenkin ja epäilemättä kävi vanhempien hermoille.

Lapsuusvuosinani 80-luvulla televisio ei enää ollut ylellisyystuote vaan kotien vakiokaluste, ja käytännössä kaikki merkittävät televisioidut urheilutapahtumat näkyivät avoimesti jommaltakummalta Ylen kanavalta. Meni kyläilemään mihin tahansa, saattoi olla melko varma siitä, että itselle tärkeä urheilutapahtuma pyöri sielläkin ruudussa.

Tuolloin elettiin jo aivan eri todellisuudessa kuin vanhempieni nuoruudessa 1950–60-luvuilla, jolloin tv-vastaanottimet olivat vielä harvinaisia. SKS:n arkistoimassa Kun TV tuli taloon -kirjoituskilpailun (1982) aineistossa kuvataan, miten television varhaisvuosina ihmiset hakeutuivat katsomaan urheilulähetystä television omistaneen sukulaisen tai naapurin luokse, koska heillä itsellään ei vastaanotinta ollut.

Samankaltaisiin kuvauksiin on kiinnittänyt huomionsa sosiaali- ja kulttuurihistorioitsija Joe Moran (2026), joka on tutkinut television katselun historiaa Britanniassa. Hän löysi 1950-luvun alusta kuvauksia miehistä, jotka liikuskelivat kaduilla urheilulähetysten aikaan etsimässä katseellaan antenneja talojen katoilta. Kun antennikattoinen talo löytyi, miehet menivät kolkuttamaan talon oveen ja pyysivät lupaa päästä katsomaan kisalähetystä. Jotkut pyytäjät maksoivat muutaman shillingin pääsymaksunkin.

Tarve hakeutua sukulaisen tai tuttavan luokse – tai baariin – katsomaan itselle merkityksellistä urheilua on jälleen yleistynyt 2000-luvulla. Syynä on yhä useampien urheilutapahtumien siirtyminen maksukanaville. Jos ei halua urheilua nähdäkseen maksaa suoratoistopalvelun tilauksesta tai kertakatselusta, kyläileminen on monelle meistä hyvä vaihtoehto tyydyttää urheilunälkäänsä.

Yleisurheilun kansainväliset arvokilpailut lukeutuvat Suomessa niihin yhteiskunnallisesti merkittäviin urheilutapahtumiin, jotka täytyy voida nähdä vapaasti maksuttomalta kanavalta. Tällaiset urheilutapahtumat listattiin vuonna 2007 asetuksella, jonka puolesta Yle lobbasi aktiivisesti (Suodenjoki 2026, 428). Listattuja tapahtumia voivat televisioida Suomessa muutkin mediayhtiöt kuin Yle, mutta yleisurheilun MM- ja EM-kisoista Yle on tähän saakka pitänyt tiukasti kiinni. Vielä kuitenkin koittaa aika, jolloin niidenkin katsominen on mahdollista vain kaupallisilta kanavilta.

Omiin tv-urheilumuistoihini kiinnittyy vahvasti yhdessäolo isän kanssa. Tässä en ole poikkeus, sillä isien ja poikien yhteisestä urheiluohjelmien katselusta muodostui perinne monessa perheessä, mistä kertoo historioitsija Jukka Kortin (2007, 344) suomalaisille opiskelijoille tekemä kysely median käytöstä. Vaikka kyselyn perusteella myös tytöt saattoivat katsoa isän kanssa urheilua, naisopiskelijoiden vastauksissa tv-urheilu näkyi selvästi vähemmän kuin miesopiskelijoiden vastauksissa.

Lapsuusvuosieni kommunikaatiosta isäukon kanssa yllättävän suuri osa saattoi tapahtua urheilulähetysten ääressä, sillä tarve spekuloida ja analysoida kisatapahtumia vapautti kielenkannat. Urheilun katseluun liittyi myös yhteisiä rutiineja, kuten väliaikojen kirjoittaminen ruutupaperille hiihtokisoja seuratessa. Ja kun myöhemmin 90-luvulla katsoin isäukon kanssa jalkapallon Mestarien liigaa, yhteiseksi perinteeksi muodostui silliruisleipien tekeminen ottelueväiksi. Tätä perinnettä jatkoin vielä aikuisenakin yksin asuessani.

Internetin ja suoratoistopalveluiden läpimurto on syössyt perinteisen television katselun alamäkeen 2000-luvulla. Urheilua on kutsuttu lineaarisen television viimeiseksi linnakkeeksi (Kopu 2019), ja tätä näkemystä tukevat Finnpanelin tv-mittaritutkimuksen katsotuimpien tv-ohjelmien listat. Esimerkiksi kesällä 2026 Ylen lähetykset urheilun SM-viikon tapahtumista lukeutuivat TV2:n viikon katsotuimpiin lähetyksiin, vaikka kyse oli varsin marginaalisista urheilulajeista, kuten triathlonista, kahvakuulasta ja rekanvedosta.

Yleisurheilun EM-kisat elokuussa puolestaan tavoittivat parhaimmillaan toista miljoonaa katsojaa. Lajin arvokisat siis vetävät edelleen yleisöä ruudun ääreen, ja vuosittaisten haastattelututkimusten perusteella yleisurheilu on muutenkin suomalaisia eniten kiinnostava urheilulaji heti jääkiekon jälkeen.

Katsellessani kotisohvalla EM-kisoja havahduin kuitenkin siihen, että omia lapsiani ei television ääressä näkynyt. Hidastempoiset yleisurheilulähetykset eivät heitä kiinnosta. Toisaalta he kuten muutkin nuoret katsovat perinteistä televisiota ylipäänsä paljon vähemmän kuin vanhempansa. Siksi televisio menettää vääjäämättä asemaansa urheilunkin seuraamisen kanavana sosiaaliselle medialle ja muille verkkoympäristöille. Tämä muutos on yksi lähtökohta Kallis kilpa tv-urheilusta -hankkeellemme, jossa pohdimme tv-urheilun avoimen saatavuuden merkitystä mediayhtiöille ja kulttuuriselle kansalaisuudelle 1950-luvulta nykypäivään.

Lapsuudessa opitut mallit epäilemättä vaikuttavat paljon tv-urheilun katseluumme aikuisina, mutta yhtä kiinnostavia ovat urheilun katselutottumusten muutokset aikuisiässä. Millaiset tekijät ovat saaneet kunkin meistä kiinnostumaan jonkin aivan uuden lajin ruutulähetyksistä, ja miten uusi teknologia on muovannut tapojamme katsoa urheilua?

Näiden kysymysten pohtimiseen antaa meille kaikille mahdollisuuksia SKS:n Ruudun täydeltä urheilua -muistitietokeruu, joka on käynnissä 14. syyskuuta 2026 saakka.

Kopu, Pauli (2019) Media television jälkeen. Tutkimusmatka tarinoiden tulevaisuuteen. Into, Helsinki.

Kortti, Jukka (2007) Näköradiosta digiboksiin. Suomalaisen television sosiokulttuurinen historia. Gaudeamus, Helsinki.

Moran, Joe (2026) On Detail in Historical Writing. Transactions of the Royal Historical Society, https://doi.org/10.1017/S0080440126100826.

Suodenjoki, Sami (2026) Yle urheilun ostajana, tuottajana ja välittäjänä. Teoksessa Marko Tikka & Turo Uskali (toim.) Yleisönä ilona, poliitikkojen harmina. Yleisradio 1995–2025. SKS Kirjat, Helsinki.