Puhe Aleksis Kiven palkintoa jaettaessa 9.10.2026

Aleksis Kiven palkinto on vaikea saada. Siitä eivät kilpaile uutuusteokset vaan kokonaiset tuotannot, elämäntyöt. Palkinnon saaja valitaan kaikkien suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden joukosta, kirjoittivatpa he sitten proosaa, runoutta tai näytelmiä. Se on tunnustus, josta päättävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat, Suomen Kirjailijaliitto, Alfred Kordelinin säätiö ja Suomen arvostelijain liitto.

Näiden arvovaltaisten, kirjallisuuden kenttää monipuolisesti edustavien instituutioiden edustajat ovat käyneet läpi kaikki elävät suomalaiset kirjailijat ja tehtävän gargantuamaisuudesta huolimatta päässeet yksimieliseen päätökseen. Ratkaisu ei tietystikään ollut helppo. Kun katsoo listaa aiemmin palkituista, valitseminen alkaa väkisinkin hirvittää. Siinähän se on, suomalaisen kirjallisuuden kaanon, kaikessa komeudessaan, valmiina vastaanottamaan niin kehut kuin kyseenalaistuksetkin. Ja tänään tuon historiallisen joukon jatkoksi liitetään asianmukaisin juhlamenoin kirjailija Anja Snellman.

Filosofian maisteri, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti ja erityistason seksuaaliterapeutti Anja Snellman on Suomen rakastetuimpia ja puhutuimpia kirjailijoita, joka on viidennelle vuosikymmenelle jatkuneella urallaan – ensin Anja Kaurasen nimellä ja vuodesta 1997 alkaen Anja Snellmanina – sykähdyttänyt suomalaista kirjallisuus- ja kulttuurielämää niin taiteilijana kuin yhteiskunnallisena keskustelijana ja vaikuttajana. Hänen poikkeuksellisen monipuolinen tuotantonsa sisältää romaaneja, runokokoelmia, tietokirjoja, elokuvakäsikirjoituksia sekä kuunnelmia.

Yhä ajankohtaisesta ja laajasti luetusta esikoisteoksestaan Sonja O. kävi täällä (1981) lähtien Snellman on työssään kirjailijana ja sekä myös toimittajana tarttunut pelottomasti ajan vaikeisiin ja arkoihin aiheisiin. Kun Sonja O:ta lukee nyt – näin lyhennettynä kirjan nimestähän on tullut
tunnistettava meemi, ilmestymisaikaansa kuvaava synekdokee – niin, kun tuota 45 vuotta sitten ilmestynyttä teosta lukee nykysilmin, havaitsee kirjallisuuden vastaanottoa ja julkisuutta koskevan lainalaisuuden. Aikalaiset eivät nimittäin välttämättä näe metsää puilta.

Sonja O:n ilmestyessä kohistiin teoksen sisältämästä seksuaalisuuden kuvauksesta ja itsenäisestä naistoimijuudesta. Aihepiirin käsittelyllä oli toki edeltäjänsä 1960-luvun ja 1900-luvun alun kirjallisuudessa, mutta nyt Kauranen kirjoitti niitä uuden ajan hengessä: Sonja O. kävi, tuli ja otti. Aikalaisvastaanotto osoitti, että yhteiskuntamme kohdisti – ja kohdistaa yhä –
tiukasti säänteleviä odotuksia siihen, miten naisten tulisi käyttäytyä ja kirjoittaa toimijuudestaan.

Nykylukijaa eivät aikalaisia puhuttaneet piirteet ja teemat välttämättä enää hätkähdytä, vaan hän kiinnittää ehkä huomiota teoksen yhä raikkaalta tuntuvaan muotoon, kerronnan omaleimaisuuteen tai vaikkapa tällä hetkellä uudelleenkirjoitettavaan karjalaisevakkojen historiaan, jota esimerkiksi juuri Sonja O. käsittelee kiinnostavalla tavalla. Sama ilmiö toistuu useissa Kaurasen/Snellmanin teoksissa: aikalaisvastaanotto tarttuu johonkin teoksen
tarjoamaan täkyyn mutta ei välttämättä tunnista ainakaan kaikkia sen kirjallisia arvoja.

Viimeisin testi tässä mielessä on psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurtoa käsittelevä Kirje sotapäällikölle (2024), jonka kohdalla jo aiheenvalintaa voi pitää melkoisena hurjapäisyyden osoituksena, semminkin kun kirjailija oli itse niiden terapeuttien joukossa, joiden laatimia dokumentteja oli varastettu ja levitetty. Teos kertoo paitsi tekijänsä kyvyttömyydestä kääntää selkäänsä konfliktille ja olla katsomatta sitä päin, myös kaunokirjallisuuden kyvystä ja voimasta käsitellä äärimmäisen sensitiivisiä aiheita ja etsiä valoa ja ymmärrystä järjettömältä tuntuvan pahantahtoisuuden keskellä.

Monia Snellmanin teoksia luonnehtiikin tietynlainen ajassa kiinni olemisen ja omaa aikaansa edellä olemisen välinen dialektiikka. Edelläkävijän rooli ei ole helppo, mutta joskus siitä voi saada näin jälkeenpäin tunnustusta.

Koska kirjallisuuskeskustelu koskee usein teosten aiheita, kieli jää vähemmälle huomiolle. Anja Snellmanin tuotannon läpäisee poikkeuksellisen omaleimainen ja tunnistettava kirjallinen kieli. Snellmanin proosa on runsasta, rytmikästä ja runollista, samaan aikaan ylellistä ja alkuvoimaista. Hänen tuotannossaan paitsi henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen myös fiktiivinen ja dokumentaarinen ovat yhdistyneet kirjallisiksi universumeiksi, joilla on aina ollut sanottavaa elämästämme tässä ja nyt. Snellman on romaaneissaan käynyt pystypäin kohti
kipeintä ja yksityisintä sekä osoittanut yksilön voiman ja mahdin silloinkin, kun yhteiskunnallinen sorto ja sivuuttaminen on uhannut tukahduttaa paitsioon jäävien äänet.

Snellmanin tuotanto todistaa siitä ikivanhasta totuudesta, jonka mukaan kirjallisuuden tärkein yksikkö on havainto. Katsoin matkalla tänne kirjallisuuden Nobel-palkinnon juuri voittaneen Anne Carsonin haastattelua, jossa hän sanoi: ”The task of a writer is to notice small things” – kirjailijan tehtävä on havaita pieniä asioita. Tehtävänä se ei suinkaan ole vähäpätöinen vaan päinvastoin langettaa kirjailijoille suuren vastuun. Snellmaniaalinen maailma on paljonpuhuvilla havainnoilla henkiin herätetty, kokonaisilla henkilöhahmoilla asutettu ja kielen luovilla assosiaatioilla ehjäksi maalattu.

Kirjailijana Snellman ei asetu luomansa maailman ulkopuolelle vaan silmätyksin ja samalle tasolle lukijansa kanssa. Kirjailijan etiikka on ehdoton: hän ei etsi omaa vaan yhteisön etua.

Palkittavaa valitessaan raati antoi vielä erityistä arvoa sille, että kirjailijanuransa lisäksi Snellman on työskennellyt väsymättömästi kirja-alan elinvoimaisuuden ja sananvapauden puolesta järjestö- ja vaikuttamiskentällä sekä toiminut viestinviejänä eri politiikan sektoreilla.

***

Puheessa viitataan Aleksis Kiven palkinnon valmistelulautakunnan laatimiin perusteluihin. Lautakuntaan kuuluivat vuonna 2026 puheenjohtajana kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen professori Olli Löytty (SKS), kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr (Suomen arvostelijain liitto), kirjailija Pajtim Statovci (Suomen Kirjailijaliitto), näytelmäkirjailija ja dramaturgi Iira Halttunen (Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry), kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö (Alfred Kordelinin Säätiö) sekä lautakunnan sihteerinä SKS:n viestintäjohtaja, kirjallisuudentutkija Kaisa Kaakinen.