Raskasruokainen Kalle

Kalle Päätalon tuotantoa on totuttu lukemaan omaelämäkerrallisena kirjallisuutena, mutta viime vuosina sitä on tarkasteltu yhä enemmän myös suomalaisen arjen, yhteiskunnallisten muutosten ja kulttuurihistorian lähteenä. Tämä näkökulma on keskeinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa teoksessa Päättymätön savotta: Analyyseja Kalle Päätalon tuotannosta, jonka avulla on mahdollista päästä pohtimaan myös ruokaa, nälkää ja sosiaaliturvaa.

Nälkä ja aliravitsemus olivat tuttuja ilmiöitä 1920- ja 1930-lukujen Pohjois-Suomen maaseudun monilapsisissa perheissä. Tätä ajanjaksoa kuvaa myös Kalle Päätalo Iijoki-sarjan ensimmäisissä teoksissa, joissa hän kirjoitti usein ruoan niukkuudesta ja sen riittämisestä. Taivalkosken Jokijärvellä elävä kasvuikäinen ja raskaita töitä tekevä Kalle on tunnettu runsaasta ruokahalustaan. Hän on ”isoruokainen”, ”mahoton syömäri” ja ”Jokijärven isäntäin kauhu ruokapöyvässä”.
 
Iijoki-sarjan teoksissa ruokakuvaukset kytkeytyvät tiiviisti Päätalon perheen sosiaaliseen asemaan: Alussa perhe on isän säännöllisten savottatulojen ansiosta melkeinpä mökkiläisten vaurainta kastia, mutta isän mielisairauden myötä se ajautuu kunnan myöntämän taloudellisen avun eli kunnan jauhojen varaan. Kalle Päätalolla oli tavallaan sammumaton nälkä myös siinä mielessä, että hän ei varmaan koskaan saanut mielestään korvattua ”kunnanjauhovelkaa”: ehkä se lopulta poiki hänen elämäänsä monenlaista, kuten kirjailijauran?
 
Tämän blogitekstin kirjoittajilla on sukujuuria Koillismaalla ja nälkämaana tunnetussa Kainuussa. Siksi monet Päätalon teoksissa esiintyvät ruokaan ja nälkään liittyvät ilmaukset tuntuvat edelleen tutuilta. Maijan kotimurteen verinen nälkä on edelleen käyttökelpoinen kuvaamaan poikkeuksellisen kovaa nälkää, ja hevosmiehen annokset muistuttavat nykyihmistä ajasta, jolloin raskasta työtä hevosensa kanssa tekevän miehen ajateltiin ansaitsevan tavallista runsaamman ruoka-annoksen.
 
Päätalon teoksissa nälkä ei ole vain abstrakti yhteiskunnallinen ilmiö, vaan konkreettinen kehollinen ja sosiaalinen kokemus. Se näkyy Iijoki-sarjan kirjoissa ihmisten välisissä suhteissa humoristisina kuittailuina sekä Taivalkosken asukkaiden ruokapöydissä. Raskasruokaisuus ei tarkoita Kalle Päätalon kirjoissa vain suurta ruokahalua, vaan jatkuvaa huolta ruoan riittävyydestä ja niukkuuden pelosta.
 
”Helekkariako toit nuin isot voileivät! Ja mitä sen leivän halakasit kun toit kuitenni molemmat puoliskot?” (Nuoruuden savotat -romaani, s. 228.) Vaikka Kallen raskasruokaisuutta lähestyttiin Iijoki-sarjan teoksissa huumorin keinoin, aihe oli selvästi ennen kaikkea häpeää aiheuttava kokemus. Kirjoissa kuvattu yhteisö pyrki jatkuvasti määrittelemään, kenen ruokahalu oli liiallinen ja kuka pysyi kohtuudessa. Kyse oli kuitenkin sotien välisen ajan Taivalkoskella siitä, että yksikin ylimääräinen suupala oli kaikilta muilta pois, kun resurssit olivat niin niukat. Kesäytynyt kala oli arkista perusruokaa, kun taas korppujen ostaminen oli jo osoitus ”personvikaan” taipuvasta huikentelevaisuudesta.
 
Iijoki-sarjan kirjoissa Kallen ruoan riittävyys on jatkuvasti muiden ihmisten varassa, samaan tapaan kuin niillä, jotka nykymaailmassa joutuvat turvautumaan ruokajonoihin ja valmiiksi mitoitettuihin annoksiin. Ihmiset ovat niukentuvien resurssien aikoina aina erityisen innokkaita määrittelemään, kuka on oikeutettu saamaan muita enemmän suupaloja.
 
Nyky-Suomessa nälkä on jäänyt suurelta osin historiaan, mutta nälkäjaksot eivät ole kovinkaan kaukana menneisyydessä. Niiden muistot elävät edelleen osana suomalaista kollektiivista mielenmaisemaa. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ruokaan liittyvät kuvaukset näyttävät edelleen yllättävän ajankohtaisilta, ja Kallen raskasruokaisuuden tarkasteleminen avaa näkymiä siihen, miksi Kalle Päätalon teoksia kannattaa nykymaailmassa lukea edelleen. Nälkää on totuttu lähestymään usein tilastojen ja numeroiden kautta, mutta Päätalon teoksissa nälän kokeminen ja sen herättämät tunteet tuodaan tavallisen ihmisen tasolle.