Siltalan pehtorin saksantajan jäljillä

Harald Selmer-Geethin maaseutukuvaus Inspektorn på Siltala ilmestyi vuonna 1903, ja kirjemuotoon kirjoitetusta romaanista on sittemmin otettu kolme ruotsinkielistä painosta (3. painos 1920). Aarni Koudan suomennos Siltalan pehtori ilmestyi heti seuraavana vuonna, ja suomennoksesta on otettu uusia painoksia vielä 1990-luvulla (7. painos 1994). Erityisen tunnetuksi romaanin tekivät Risto Orkon vuonna 1934 ja Valentin Vaalan vuonna 1953 ohjaamat elokuvat. Teosta on esitetty myös teatterinäyttämöllä sekä suomeksi että ruotsiksi.

Inspektorn på Siltala -romaanin toinen ja toistaiseksi viimeisin käännös ilmestyi vuonna 1912, jolloin sen saksannos Der Inspektor auf Siltala julkaistiin. Käännös ilmestyi Saksassa aikansa arvostetussa stuttgartilaisessa Engelhorn-kustantamossa, joka julkaisi ”valikoituja, kaikkien kansojen parhaita moderneja romaaneja” sarjassaan Engelhorns Allgemeine Roman-Bibliothek. Der Inspektor auf Siltala oli sarjan 28. vuosikerran 23. nide. Kääntäjäksi on merkitty henkilö nimeltä A. Ebe. Kansilehdellä mainitaan lisäksi, että käännös on autorisoitu (ei siis auktorisoitu) käännös ruotsista, ”Autorisierte Übersetzung aus dem Schwedischen”. Mutta kuka oli tämä A. Ebe, joka näyttää tyystin hautautuneen käännöshistorian hämärään?

Siltalan pehtorin historiaan liittyy toinenkin mysteeri: myös kirjailijanimi Harald Selmer-Geeth herätti 1900-luvun alussa keskustelua, kunnes osoittautui, että kyseessä oli salanimi, jonka taakse kätkeytyi suomenruotsalainen juristi ja kirjailija Werner August Örn.

Werner August Örn syntyi Viipurissa 26. marraskuuta 1853 ja kuoli Salmissa 4. syyskuuta 1913. Hänen vanhempansa olivat senaatin oikeusosaston varapuheenjohtaja, salaneuvos Robert Isidor Örn ja Augusta Amalia Sventorzetsky. Werner August Örn pääsi ylioppilaaksi Helsingfors normalskolasta vuonna 1873 ja suoritti yleisen oikeustutkinnon vuonna 1880. Vuonna 1883 hänet nimitettiin varatuomariksi. Vuosina 1898–1907 Örn toimi Viipurin oikeuspormestarina ja vuodesta 1907 Salmin tuomiokunnan tuomarina.

Harald Selmer-Geethistä on kirjoitettu kirjallisuus- ja käännöshistoriassa vähänlaisesti. Hänen kirjallinen tuotantonsa kattaa Siltalan pehtorin lisäksi vain yhden julkaistun romaanin, Suomen ensimmäiseksi salapoliisiromaaniksi kutsutun Min första bragd -teoksen vuodelta 1904. Teosta ei ole suomennettu, mutta siitä on otettu näköispainos vuonna 2003. Selmer-Geethin kolmas, Viipurin pamaukseen viittaava romaanikäsikirjoitus jäi julkaisematta, ja ruotsinkielistä käsikirjoitusta säilytetään Kansalliskirjastossa Helsingissä.

Werner August Örn julkaisi siis molemmat kaunokirjalliset teoksensa salanimen turvin, ja onkin mielenkiintoista pohtia, mikä johti hänet tähän ratkaisuun. Kenties varatuomarin arvolle ei ollut sopivaa julkaista viihteellistä kaunokirjallisuutta, jota molemmat teokset edustivat.

Mutta palataan mystiseen saksantaja A. Ebeen, josta ei näytä jääneen mitään muuta jälkeä kuin yksi kaunokirjallinen käännös.

Alun perin tarkoituksemme oli tutkia Inspektorn på Siltala -teoksen kahta käännöstä sekä niiden vastaanottoa ja kääntäjiä, suomentaja Aarni Koutaa (aikaisemmin Arnold Elias Candolin) ja saksantaja A. Ebeä. Kiinnostuimme kuitenkin koko ajan enemmän saksantajasta, jonka henkilöhistoriasta tai muista käännöstöistä emme löytäneet mitään tietoa. Hänestä ei tuntunut olevan mainintoja kirjallisuudessa, saati jälkiä arkistoissa ja kustantamoissa. Pohdimme, ketkä ylipäänsä käänsivät ruotsista saksaan 1900-luvun alun Suomessa; esimerkiksi Suomen kirjallisuuden käännökset -tietokannassa ei ole mainintoja A. Ebestä. Kun ottaa huomioon myös sen tosiseikan, että kirjailija käytti aikoinaan salanimeä, alkoi tuntua houkuttelevalta etsiä selitystä kääntäjämysteeriin tästäkin näkökulmasta.

Kauan etsimämme johtolanka löytyi, kun Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot vahvistivat epäilyksemme: Hufvudstadsbladetissa oli 11. huhtikuuta 1910 ilmestynyt pieni ilmoitus osastossa ”Litteratur och konst”, jossa luki:

Se, että A. Ebe on salanimi, mainitaan siis vain tässä lähteessä, mutta jo tämä pieni tiedonmurunen voi osaltaan viedä tutkimusta eteenpäin – edellyttäen, että se pitää paikkansa. Lyhyt lehtiuutinen sisältää muutakin mielenkiintoista tietoa saksannoksesta, kuten maininnan käännöksen kierroksesta saksalaisissa lehdissä jo ennen kirjan julkaisua. Jutussa mainittuihin sanomalehtiin meillä ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta tutustua, sillä aineistoa säilytetään Saksassa eikä sitä ole digitoitu.

Ruotsinkielinen alkuperäisteos ilmestyi siis 1903, suomennos 1904 ja saksannos 1912. Örn kuoli vuonna 1913, vain vuosi saksannoksen ilmestymisen jälkeen. Voisiko olla niin, että Örn olisi kääntänyt teoksensa itse saksaksi ja näin myös antanut sille hyväksyntänsä? Hänellä olisi periaatteessa ollut siihen aikaa, mutta entä kielitaitoa? Vaikka emme voikaan antaa tyhjentävää vastausta, kysymys Siltalan pehtorin saksantajasta on silti pohdinnan arvoinen. Lisätietoa tarvitaan erityisesti Örnin henkilöhistoriasta, monikielisestä Viipurista ja A. Eben saksannoksesta.

Siltalan pehtorin tapauksessa sekä kirjailija että mahdollisesti myös saksantaja ovat käyttäneet salanimeä. Lähdelöytömme osoittaa historiallisen sanomalehtiaineiston valossa, että A. Ebe mitä todennäköisimmin oli salanimi, mutta emme kuitenkaan pysty osoittamaan, kuka salanimen taustalle todellisuudessa kätkeytyy. Mysteeri ratkeaa siis osittain, mutta ei lopullisesti. Tässä olisikin mainio käännöshistoriallisen tutkielman aihe saksan kielestä, kirjallisuudesta ja kääntämisestä kiinnostuneelle opiskelijalle.