Vantaalta Tuonelaan: Sananen suomenkielisen alueen runolauluista

Runolauluja – eli runolaulumittaisia ja -kielisiä vanhoja lauluja – lauletaan miltei koko itämerensuomalaisella kielialueella. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on ylirajainen, monimutkainen ilmiö, joka ei pysähdy kansallisvaltion tai kieliryhmien rajoihin, vaikka toki samalla ilmiöön liittyy paikallisia merkityksiä ja tulkintoja. Suomessa runolaulua on usein tulkittu kovin kansalliskeskeisesti eli yhtäaikaisesti sekä paikalliset ilmiöt yhteen sulauttavana että toisaalta laajan kulttuurialueen yhteisyyden unohtavana. Myös käsite ”itämerensuomalaisuus” painottaa sanana Suomi-, suomi- ja suomalaisuus -näkökulmia, mutta käytän sitä tässä paremman puuttuessa viitatessani kieli- ja kulttuuriryhmien yhteisyyteen.

Viime vuosina esille ovat nousseet karjalainen kieliaktivismi ja Kalevalaan liittyvät appropriaatiokeskustelut, jotka ovat haastaneet kansalliskeskeisiä tulkintoja. Tämä on nyky-yhteiskunnassa näyttänyt kääntävän katseita runolauluun ja kansanrunoihin liittyviin, myös ei-karjalaisiin paikallisuuksiin: esimerkiksi kirjailija-muusikko Juha Jyrkäs (2025) on julkaissut Rauni – Länsisuomalainen kansaneepos -runoantologian. Laulaja-taiteilija Amanda Kauranne on yhtyeidensä kanssa levyillään tulkinnut sekä Karjalan että esimerkiksi Vantaan runolauluja (Karjalasta kolttien maille 2024; Vanda Folk 2025).

Nämä kaikki näkökulmat runolauluun ovat tietenkin valideja, koska samalla kun karjalainen kulttuuri on jäänyt kansalliskeskeisen tulkinnan jalkoihin, myös suomenkielisten alueiden runolaulut ovat jossain määrin olleet – paradoksaalista kyllä! – altavastaajan asemassa. Tämä johtuu siitä, että Kalevalan materiaaliksi päätyneet itäisten alueiden pitkät ja eeppiset runot ovat jossain määrin erilaisia kuin läntisten alueiden runot – vaikka osa Kalevalan runoista on toki peräisin myös suomen kielen itäisiltä murrealueilta. Ylipäänsä runolaulukielen ja alueella puhutun kielen samastamisessa tulee olla varovainen. Suomen alueelta, erityisesti läntisestä Suomesta tallennetut laulut ovat usein lyhyempiä, enemmän kristillistä perinnettä korostavia ja mitaltaan vaihtelevampia. Suomenkielisen alueen runot leimattiin tutkimuksessa pääosin runomitaltaan ja aiheiltaan turmeltuneiksi ja vähäpätöisiksi verrattuna Karjalan pitkiin eeppisiin runoihin.

Suomenkielisten alueiden laulujen olomuodolle on selkeät syyt ja juuret. Nykyisen Suomen aluetta muovattiin yhä tiiviimmäksi osaksi Ruotsin kuningaskuntaa ja samalla luterilaistettiin 1500-luvulta lähtien. Keskiajalla katolinen kirkko oli suhtautunut suopeammin kansanuskon piirteisiin kuten esimerkiksi vanhoihin lauluihin ja loitsuihin, mutta reformaatio toi mukanaan epäilyksen kaikenlaista epäjumalanpalvontaa kohtaan. Epäily ei kohdistunut vain ”pakanallisiksi” miellettyihin tapoihin ja uskomuksiin, vaan myös katolisiksi ajateltuihin asioihin kuten pyhimysten palvontaan. Reformaatio, niin sanotut noitavainot 1600-luvulla ja myöhempinä vuosisatoina suosittuja olleet kristilliset herätysliikkeet kavensivat runolaulun ilmaisumuotoja, mutta eivät hävittäneet perinnettä kokonaan.

Runolauluja ja runolaulumitallisia loitsuja osattiin vielä 1900-luvun alussa kaikkialla agraari-Suomessa aina Peräpohjolaa myöten, ja vasta kaupungistuminen ja modernisaatio siirsivät ne pääosin kulttuuriperinnöksi arkistoihin ja laulukirjoihin. Suomessa uuden ajan runolauluihin vaikuttivat suhteellisen paljon myös erilaiset kirjalliset painotuotteet kuten koulukirjat, virret, arkkiveisut ja muut vastaavat.

Oikeasti suomenkieliset runot eivät tietenkään ole turmeltuneita ja vähäpätöisiä, vaan heijastavat aikaansa ja runolaulukulttuurin muutosta. Esimerkiksi Länsi-Suomesta kerätyissä runoissa on muistumia uudemmasta riimillisestä runomitasta, joka levisi Suomeen noin 1600-luvulta lähtien. Suomen alueen runolaulut liittyvät usein myös ihmisten arkeen ja agraarikulttuurin vuodenkiertoon, työhön ja kokemusmaailmaan. Myös kristilliset näkökulmat olivat runoissa läsnä, koska nämä olivat merkittäviä alueen ihmisille monen sadan vuoden ajan.

Amanda Kauranteen Vanda Folk -yhtyeen Helsinge-Vantaa-levyllä oleva vantaalainen runolaulu tarjoaa kurkistusaukon tällaiseen maailmaan. ”Kehtolaulu, lehtolaulu” -runon sanat on alun pitäen tallennettu vuonna 1915 Vantaan Seutulasta nykyisen lentokentän tietämiltä. Laulu on kehtolaulu, ja siinä tuuditellaan lasta Tuonelaan. Tällaisia kehtolauluja on tallennettu paljon koko suomenkieliseltä alueelta. Laulussa voi kuulla sekä runomitan heilahtelua että myös erittäin vanhoja, itämerensuomalaiseen mytologiaan liittyviä jaettuja mielikuvia tuonpuoleisesta maailmasta:

Tuonela on esimerkiksi karjalaisessa ja toisaalta myös skandinaavisessa kansanperinteessä saattanut sijaita jossakin etäällä, jonne on kuoleman jälkeen tehty pitkä ja vaarallinen matka. Tuonelaan on liitetty myös kristillisestä mytologiasta kumpuavia mielikuvia, joissa vilahtelevat ihana paratiisi, kauhea helvetti ja ylipäänsä kuoleman jälkeen ihmistä odottava palkkio tai rangaistus. Vantaalaisessa versiossa korostuvat kristinuskon merkitykset.

Tuonela-teema on oiva osoitus siitä, että runolaulun mytologiset merkitykset on jaettu koko itämerensuomalaisella alueella, ja ne viittaavat myös sen ulkopuolelle. Samalla kehtolaulu on sidottu kristilliseen, erityisesti luterilaiseen kontekstiinsa. Juuri nyt esitettynä ja levytettynä se osallistuu uusiin pohdintoihin runolaulun paikallisuuksista ja kuulumisista.

Jyrkäs, Juha. 2025. Rauni – Länsisuomalainen kansaneepos. Salakirjat.

Kallio, Kati, Tuomas M. S. Lehtonen, Senni Timonen, Irma-Riitta Järvinen ja Ilkka Leskelä. 2017. Laulut ja kirjoitukset: Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1427. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1427.

Karjalasta kolttien maille. 2024. Karjalasta kolttien maille. Maailman musiikin keskus. GMCD 2446.

Vanda Folk. 2025. Helsinge-Vantaa. Omakustanne.